Kyllä! Näin se on! Pitkän tiimityöskentelyn ja ahkeran painamisen (lol) tuloksena olemme vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että meistä on tulossa nelihenkinen perhe.

Muistan, että aloin haluta toista lasta jo ennen kuin ensimmäinen oli syntynyt, mutten oikein tiedä miksi. Ehkä sisimmässäni rummutti jokin sellainen keskivertoperheen kuvapankkikuva, joka rytmikkäästi sanoi että tähän sinun pitää pyrkimän. Tai sitten olin vaan hyvin tietoinen siitä, ettei mulla ole iän puolesta aikaa miettiä kovin pitkään, haluaisinko enemmän lapsia vai en. (Puhuttiin keväällä muuten yhdessä ystäväporukassa siitä, että yksilapsisia perheitä pidetään jollain tavalla keskeneräisinä. Että ihmiset kokevat asiakseen kommentoida että kyllä tekisi hyvää tuollekin mukelolle sisarus tms. Tai että yhden lapsen vanhemmat eivät oikein ymmärtäisi mitään vanhemmuudesta. Se keskustelu sai mut haluamaan heiluttaa isoa lippua yksilapsisten perheiden puolesta, vaikka samalla toivoin kyllä olevani raskaana. En ollut: mulla alkoi menkat kesken illanvieton. Mutta ne jäivätkin sitten viimeisiksi. Mutta siis, toivoisin, ettei minkäänlaisia perheitä syrjittäisi.)

Myönnän, että minulta alkoi usko loppua. Yrittäminen oli viimeksikin vaikeaa, ja tällä kertaa se oli vielä vaikeampaa. Perhearki ei ole omiaan herättämään romantiikkaa, eikä se yrittäminen (kuten olen ennenkin kirjoittanut) ole yhtään niin hauskaa kuin saattaisi kuvitella, testeineen ja aikatauluineen. Mutta sinnikkään jaksamisen ja muutamien poppaskonstien (kerron niistä lisää myöhemmin) – tai kenties onnen – avulla vihdoin tärppäsi.

Olin asettanut itselleni takarajaksi elokuun, koska täytän silloin neljäkymmentäkaksi, ja ajattelin, etten tieten tahtoen enää sen jälkeen halua laittaa mieltäni ja kroppaani tähän rääkkiin (ja rääkillä tarkoitan siis yrittämistä, en raskaana olemista, vaikka on kyllä pakko sanoa, että alati kasvava ikä tuntuu etenkin raskaana olevassa kropassa melko voimallisesti).

Mun on vieläkin vähän vaikea uskoa, että tämä on totta. Meni niin kauan, ettei onnistunut, että aloin jo valmistella itseäni siihen ettei meidän perhe enää voi kasvaa. Tai siis rehellisesti sanottuna yritin ajatella niin ihan alusta saakka: pelkäsin niin paljon etten voisi enää tulla raskaaksi, että yritin ajatella että on kaikkein todennäköisintä, että meitä on jatkossakin vain kolme. Pelkäsin ajatella, että haluan toisen lapsen, koska en uskonut niin käyvän. Siksi ehkä mun on niin vaikea kääntää päässä jokin vipu siihen asentoon että perkele, vauva on kuin onkin tulossa (siis tietenkin jos kaikki menee hyvin).

Olen nyt raskausviikolla 14, joten matkaa on vielä. Mutta aion alkaa julkaista taas raskausviikkopostauksia! Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat lukeneet niitä mun edellisestä raskaudesta, ja musta on ollut ihana itsekin palata niihin toisinaan. Mutta tärkein syy niiden julkaisemiseen on se, mikä ennenkin: en muista mitään ilman niitä.

Kiva jos oot mukana!

Lapseni täyttää tänään kaksi vuotta, joten nyt on vihdoin korkea aika julkaista kertomus siitä, kun hän syntyi.

Raskausviikon 42 ensimmäisenä päivänä makoilin sängyssä, kun vatsan alueelta kuului tuplanapsahdus. Mietin hetken, että olisiko tämä nyt se lapsivesi, koska minulle oli kerrottu sen napsahtavan, mutta olin siinä oletuksessa että niin tapahtuu ponnistuksessa tai rasituksessa (siskoni nousi tuolilta, kun napsahti, ja eräs toinen kaveri meni kyykkyyn, kun hänellä napsahti). Minä en ponnistellut yhtään, makasin sängyssä ja selasin Instagramia.

Lapsivesiajatus oli ohimenevä, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin, vaan aloin touhuta normaalisti – koska en uskonut että siitä voisi olla kyse (en tiedä miksi. Olinhan jo neljännelläkymmenennellätoisella raskausviikolla. Olen varmaan vähän dille). En oikeastaan voi uskoa että sanon tämän, mutta ryhdyin pesemään ikkunoita. Yksi ystäväni oli juuri edellisenä päivänä sanonut minulle, että vanhan kansan neuvo synnytyksen käynnistämiseksi on ikkunoiden pesu – mutten ryhtynyt siihen siksi, vaan siksi, että minun oli pitänyt tehdä se jo melkein kaksi vuotta. No time like the present! Olin saanut yhden pestyä, kun kävin vessassa ja tajusin, että ei saakeli, kyllä nyt on niin, että minusta tihkuu lapsivettä. Soitin Tuomakselle (joka oli golfaamassa lol) ja Naistenklinikalle (ei ollut golfaamassa) ja meidät pyydettiin streptokokkinäytteeseen vielä samana iltana.

Toimenpidehuoneessa kirjoitin muistiinpanoihini: Täällä sairaalassa on paljon kiireettömämpi tunnelma ku ajattelin. Jotenkin oletin että olis kauhea ruuhka ja hirveästi ihmisiä, mutta ei täällä oo ketään ja kivan rauhallinen tunnelma. Ainoa vaan että meidän kätilöllä taitaa olla kiire ku ollaan nyt odoteltu puoli tuntia että se palais kun sen puhelin soi.

Lopulta odoteltiin puolitoista tuntia – mutta streptokokkinäyte oli negatiivinen, joten päästiin kotiin. Meidät pyydettiin seuraavaksi aamuksi käynnistysyksikköön noin kello kymmenen. Haettiin kotimatkalla Mäkkäriä, ja mua nauratti, koska olin valmistujaislauantaina puoliltaöin hampparijonossa takuulla ainoa, ketä supisteli. Supistukset olivat tässä vaiheessa sellaista melko pientä, tylppää, hetkittäistä kipua.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä, kävin lämpimässä suihkussa (se tuntui ihanalta), puuhastelin kotona ennen Naikkarille lähtöä ja mietin koko ajan, että ääkkkk seuraavan kerran kun tuun kotiin, meitä on kolme. Käynnistysyksikössä mulle laitettiin sydänkäyrämittarit ja katsottiin verenpaine, ja sitten oikeastaan vaan odoteltiin. En ollut vielä edes sairaalavaatteissa, eikä mulle ollut yhtään selvää, asettaudutaanko me nyt tähän huoneeseen vai jonnekin muualle. Sairaalakassikin jäi vielä autoon, kun ei tiedetty, mitä tapahtuu.

Kirjoitin muistiinpanoihini: Sain ruokaa klo 11 ja vaikka se ei maistunu miltään, se oli ihanaa. Mua supistaa aina välillä, mutta se kestää vain 10-15 sekuntia, eikä supistukset kuulemma ees näkyny käyrässä. Kipeetä ne kyllä tekee. Kello on pian 12 ja odotellaan vielä että lääkäri tulis katsomaan tilanteen ja tekemään arvion siitä että miten käynnistetään. Kotiin me tuskin enää päästään ku vedetkin on jo menny. Vaihdetaan täältä synnytysosastolle sit ku oon 4cm auki. Toivon jotenkin hirveesti että Nyyskä syntyis jo tänään, lähinnä siks että ei niinku jaksais 😅

Kun oltiin oltu käynnistysyksikössä viisi tuntia, huoneeseen tullut kätilö tokaisi “aika aikaisin teidät on tänne lähetetty” ihan kuin se olisi meidän vikamme, että noudatimme meille annettuja ohjeita. Meidän käskettiin lähteä kävelylle. Lääkärin kanssa katsottaisiin tilanne sitten, kun lapsiveden menosta olisi kulunut vuorokausi – siihen oli pari tuntia. Minua supisteli jo useammin, ja se teki tosi kipeää, mutta supistukset eivät olleet vieläkään kovin pitkiä. Käytiin kävelyllä kaupassa, ja söin puiston penkillä ananasta. Tässä vaiheessa haettiin sairaalakassi autosta, ja kun palattiin huoneeseen ja oli aika tavata lääkäri, sain vaihtaa omat vaatteet sairaalakaapuun.

Myöhemmin kirjoitin muistiinpanoihini: No nähtiin vihdoin lääkäri viiden maissa. Se laittoi mulle sen balongin, ei ollut mukavaa mutta kyllä sen kesti. Mut sit ku mulle tuli siitä kauhea pissahätä (kai se painoi rakkoa tai jotain) ni heti kun menin pissalle ni se lipsahti pois – vaikka ne sanoi että eeeei se kuule sieltä putoa. Lol. Ei ne sit onneks alkanu uutta laittaa, sitä en ois ehkä kestänyt. Lääkäri kokeili uusiks että miten paljon kohdunsuu on auki ja olin kuulevinani että se sanoi 3cm. Ne laittoi lapsen päähän sen sellasen öö pisteen vai mikä sen nimi on? Jolla seurataan sen sykettä.

Kun balongin laitto epäonnistui, mulle alettiin antaa suonensisäisesti oksitosiinia niin, että annosta korotettiin aina puolen tunnin välein. Sen piti startata supistukset. Supistuksia piti alkaa tulla tosi usein, jotta voitaisiin lähteä synnytyssaliin. Aloin ajatella, että piankin voisi alkaa tapahtua: kello oli kuusi ja mietin, voisiko lapsi syntyä vielä tänään. (Spoiler: ei syntynyt.)

Illalla sain kipupiikin ja ilokaasua, ja ai saakeli että ne olivat ihania. Tens-laitteesta ei ollut kipuihin mitään hyötyä, vaikka se tuntuikin ihan kivalta. Supistuksia tuli paljon ja ne oli tosi kovia. Puoliltaöin siirryttiin synnytysosastolle, mutta ei siksi että mun synnytys ois edennyt, vaan siksi että koko käynnistysosasto muutettiin sinne henkilökuntavajeen vuoksi.

Kirjoitin muistiinpanoihin: Huone on ihan vitun ihana: iso ja tilava ja täällä on radio (autoradio seinässä lol) ja kaikkee apuvälineitä, jumppapalloa -pähkinää, keinutuoli, puolapuita, ja baby changing station. Lääkkeen avulla sain nukuttua muutamia tunteja, best. Joskus aamulla sain uuden kipupiikin ja aloin puhua Tuomakselle ihan höpöjä 😅 jotain lampaista kai.

En muista yöstä juuri mitään – tosin tässä vaiheessa kun kirjoitan tätä, on synnytyksestä kulunut jo seitsemän kuukautta (EDIT: tässä vaiheessa kun viimeistelen tätä julkaisukuntoon, on synnytyksestä kulunut jo ööö kaksikymmentäneljä kuukautta heh), joten lääkkeiden sijaan syy huonoon muistiin saattaa olla aika. Muistan kyllä, että heräsin välillä kipuun, janoon tai pissahätään, ja mua sekä hellyytti että ärsytti, että Tuomas nukkui. Mussa oli niin paljon piuhoja että kaikki liikkuminen oli vaikeaa.

Muistaakseni mulle sanottiin jo yöllä, ettei mun kannata syödä mitään – kenties varmuuden vuoksi jos joudutaankin leikkaamaan? En tiedä oikein miksi. Mulla oli kauhea nälkä ja vitutti, etten ollut napsinut eväitä yöllä tai silloin kun vielä sai. Sain juoda jonkun pahanmakuisen juoman, jonka piti helpottaa nälkää, mutta ennen pitkää mulle sanottiin, ettei saisi oikein enää juoda vettäkään. Se oli raivostuttavaa. Tuli ihan sellainen lapsuuden sekopäisyys, että kun jotain kielletään, tekee mieli tehdä niin miljoona kertaa enemmän.

No, oksitosiinia voi antaa vaan X tuntia putkeen, en muista puhuivatko ne mulle 16 vai 17 tunnista, mutta se tuli mulla joka tapauksessa täyteen. Joku oli käynyt muutamien tuntien välein kokeilemassa, kuinka paljon kohdunsuu oli auki, eikä se vaan millään auennut lisää.

Puoli kahdelta maanantaina, kun olin ollut sairaalassa noin 27 tuntia, kirjoitin muistiinpanoihini näin: Lääkärit kävi äsken sanomassa että nyt kun kohdunsuu ei ole vieläkään auennut enempää ku 5cm ni on aika myöntää että näillä keinoilla hän ei tule. Sektioon siis. Purskahdin itkuun ja aloin täristä ihan holtittomasti, enkä tiiä miks. Hoitaja ja lääkärit oli aivan ihania ja ne sanoi monta kertaa että kyllä on yritetty ja että mä en oo tehny mitään väärin, ei oltais voitu tehdä mitään enempää. Jotenkin yhtä aikaa helpotti ja sit kuitenkin alkoi jännittää uusi asia. Ei päästä siis perhepesähotelliin mutta yrittävät että päästäis perhehuoneeseen.

Kyselin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin mentäisiin leikkaussaliin, eikä kukaan osannut kertoa, mutta muutamista tunneista oli puhe. Mutta sitten kätilö tulikin reilun puolen tunnin päästä takaisin ja sanoi, että nyt mennään. Mut vietiin leikkaussaliin, muhun kytkettiin valtavasti piuhoja ja mulle juteltiin koko ajan, mutten saanut mistään selkoa, koska kaikki oli niin sekavaa.

Tuomas oli tuotu saliin toista kautta, koska sille laitettiin suojavaatteet. Mua jännitti aivan tajuttomasti, enkä oikein tiedä miksi. Hoitaja siveli kostutetulla vanulapulla ensin mun leukaa ja sitten mun vatsaa kokeillakseen, toimiko puudutus (kyllä toimi). Mua alkoi itkettää ja tärisyttää ihan holtittomasti, ja tärisin hetki hetkeltä enemmän, kun yritin hillitä tärinää, koska pelkäsin että leikkausta ei saada tehtyä, kun tärisen niin kovasti. En ole koskaan ollut niin rajussa tunteenpurkauksessa. Mua pelotti ihan hirveästi. Onneksi Tuomas oli paikalla. Se piti mua kädestä kiinni ja silitteli (mutta muistan kyllä että se myös nauroi mulle, kun ulisin jotenkin hassusti lääkepöllyissäni, ja sanoin kuulemma että MÄÄ TYKKÄÄN PORKKANOISTA, ja sitten itkin sille että onko ny kiva että sää vaan naurat mulle vaikka mun mahaa leikataan auki tai jotain). Yritin tosi kovasti keskittyä hengittämiseen.

Kysyin, kuinka kauan hommassa kestää, ja ne sanoivat että vauva syntyy parissakymmenessä minuutissa, mutta sitten ommellaan vielä paikat kiinni.

Katsoin kelloa muutamaa minuuttia vaille kolme, että kauankohan tässä kestää, ja kello 15:02 vauva syntyi. Se tunne, kun ne nostivat vauvan pois mahasta, oli muuten legit outo niinku nuoriso sanoisi. Yhtäkkiä olo vaan sillä lailla keveni. Mitään kipua en tuntenut.

Mulle tuli itku, kun en kuullut vauvan itkevän, mutta sitten se rääkäisi, ja se oli kaunein koskaan kuulemani ääni. Vauva tuotiin mun rinnalle hetkeksi, se tuntui minusta joltain kolmelta sekunnilta vaikka se varmaan kestikin pidempään, ja pelkäsin koko ajan että kaikki minussa kiinni olevat piuhat raapivat ja painavat sitä sen ihan tuoreeseen, punakkaan nahkaan. En uskaltanut oikein edes koskea sitä, kun mulla oli johtoja ja teippejä kaikkialla. Pyysin Tuomasta ottamaan kuvia ja videoita, ja nyt kun katson niitä, mulla pyörivät silmät vähän päässä. Mun oli vaikea pitää niitä auki, mutta yritin tosi kovasti painaa hetken mieleeni niin hyvin kuin pystyin. Joku (hoitaja tai kätilö varmaan) asetteli vauvaa uusiksi mun rinnalle, ja nyt vasta myöhemmin olen tajunnut että se oli varmaan siksi että se pääsisi ryömimään rinnalle jos se tahtoisi. Olin itse ihan että antakaa sen nyt olla siinä.

Sitten en oikein muista mitä tapahtui. Mua varmaan ommeltiin siinä samalla kiinni, ja silloin Tuomas vietiin pois ja vauva myös. Minä varmaan nukahdin. Kun heräsin, makasin yksin sairaalasängyssä verhon takana. Olin heräämössä.

Heräämössä kirjoitin muistiinpanoihini: Päästiinkin leikkaussaliin tosi nopeasti. Aloin täristä ja itkeä siellä ihan hulluna. Tuomas oli niin ihana. Ja kun ne sai vauvan vihdoin ulos, se pieni rääkäisy oli siis literally ihanin ääni mitä oon ikinä kuullut. Ja se lapsi on NIIN SÖPÖ! En oo koskaan nähnyt ihanampaa nenää 🥰🥰🥰

Mut hirveintä on se että oon nyt yksin heräämössä ja Tuomas vauvan kanssa jossain: en voi uskoa että mulla on vauva mutten oo nyt nähnyt sitä kahteen tuntiin???

Ohi kulki hoitajia, joille yritin tokkurastani huudella että hei anteeksi en tiedä tiedättekö mutta mulla on vauva jota en ole vielä nähnyt että minä haluaisin kyllä päästä jo sen luokse, ja musta tuntui etteivät ne yhtään ymmärtäneet miten kiire mulla oli. Tekstasin Tuomakselle “missä sää oot miten menee”, se lähetti mulle kuvan itsestään vauva sylissä ja kysyi “missä sää”. Se itketti ja nauratti mua yhtä aikaa ihan kauheasti. Että siis me ollaan just saatu vauva ja tässä me vaan tekstaillaan että missäs meet.

Tuomas lähetti mulle lisää kuvia ja mä selailin niitä ja itkin ja mietin että saakeli kun olis voimia nousta tästä ja lähteä etsimään tuo käärö jostain. Tekstasin Tuomakselle että me tehtiin maailman söpöin lapsi, ja että yritän kysyä pääsisinkö sen luokse. Tekstareista näkee, että turhaudun aika pahasti siihen, ettei paikalla ole ketään, joka voisi kertoa mulle, milloin saisin nähdä lapseni. Lisäksi kauhistuin, kun Tuomas kertoi, että hän saattaa joutua lähtemään kotiin, jos perhehuoneissa ei ole tilaa. En tiennyt että sellainen voisi olla edes mahdollista.

Kun joku vihdoin kulki ohi, pyysin vettä ja kysyin, pääsisinkö vauvani ja puolisoni luo. Jonkun piti tulla vielä katsomaan, että saako minut siirtää, ja sitten piti odotella, että joku tulee hakemaan. Tekstareiden perusteella heräämisestäni kului vajaa puolitoista tuntia ennen kuin mua alettiin siirtää, ja se tuntuu minusta nyt jälkeenpäin aivan järkyttävän pitkältä ajalta. Olin itse niin tillin tallin, että ajan kulku tuntui jotenkin erilaiselta, vaikka kyllä mulla oli hätä päästä perheeni luokse. Musta tuntuu, että tästä odottelusta tuli mulle myöhemmin tosi vaikea paikka. Olin katsonut raskausaikan videon rinnalle ryömimisestä heti synnytyksen jälkeen, ja olin jotenkin tietämättäni odottanut sitä hirveästi – ja nyt jäin siitä paitsi. En ollut myöskään tiennyt, että joudun eroon vauvasta, jos synnytän sektiolla (vaikka se on tietty ihan järkeenkäypää), ja koin tosi pitkään, että oon menettänyt tuiki tärkeitä varhaisen vuorovaikutuksen hetkiä, kun en ole saanut olla vauvan iholla sen ensimmäisinä tunteina. Pelkäsin monta kuukautta, että se on vaikuttanut lopullisesti meidän väliseen suhteeseen jollakin tosi rampauttavalla tavalla. Olisi ehkä auttanut, jos olisin tutkinut vähän enemmän sektiota synnytystapana etukäteen. Mutta olisin silti keskittynyt tiedonhaussa varmaan enemmän siihen että jaa vatsa leikataan auki kuin siihen, mitä kirjaimellisesti tapahtuu minuutteina ja tunteina leikkauksen jälkeen.

Mutta sitten vihdoin pääsin meidän perhehuoneeseen ja sain vauvani syliini, reilu kolme tuntia sen jälkeen kun se oli syntynyt. Se oli täydellinen. Pieni ja turpea ja ihan Tuomaksen näköinen. Sillä oli ohut kerros ihan tummaa tukkaa, ja se liikkui varovaisen näköisesti, ikään kuin hidastettuna tai avaruudessa. Sen kynnet olivat ohuet mutta pitkät, ja mietin, olisivatko ne olleet lyhyemmät jos se olisi syntynyt ajallaan.

En muista oikeastaan mitään mitä ensimmäisten yhteisten tuntiemme aikana tapahtui. Mulla oli katetri ja tippa, ja liikkuminen oli vaikeaa. Epiduraalin vuoksi piti olla varovainen sen suhteen, että voiko edes nousta jalkeille. Mutta vauva oli niin söpö ja pullea ja paketissa, etten varmaan ajatellut mitään muuta. En muista sainko edes syödä mitään sinä iltana, tuskin. Mulla on kuvia ruisleivästä seuraavalta aamulta.

Jälkeenpäin ajateltuna lapsivuodeosastolla oli ihan kauheaa. Mutta silloin ajattelin, että se oli ihanaa. Me ei poistuttu sieltä mihinkään, ei tullut edes mieleen, oltiin vaan yhdessä vauvan kanssa ja hoitajat ravasivat huoneessa eestaas. Mutta oli se kaoottistakin: kaikkialta tuli koko ajan hirveästi ohjeita, joita en ymmärtänyt (vauvaa piti syöttää kolmen tunnin välein, mutta verensokeri mitata kun syömisestä on kulunut vähintään tunti, eli tissillä ei saanut koko aikaa olla, vauva tarvitsi lisämaitoa, mutta me ei tiedetty mistä sitä saa jne), enkä uskaltanut yhtään luottaa omaan järkeen. Kun hoitajien vuorot vaihtuivat, uusi saattoikin unohtaa tuoda mulle kipulääkkeet, enkä halunnut olla vaivaksi ja pyytää niitä, vaikka mua sattui ihan hirveästi. Ajattelin, että kutsunapin painaminen vaatisi ihan oikean hätätilanteen.

Jossakin vaiheessa sain ensin tipan pois ja sitten myös katetrin. Kanyylit poistettiin vasta viimeisenä päivänä. Vihasin niitä, koska pelkäsin että ne raapivat vauvan päätä kun imetän. Kaikkein hirvein oli viimeinen aamu eli keskiviikko, vajaa kaksi vuorokautta sen jälkeen kun vauva oli syntynyt. Olin valvonut koko yön, koska vauva ei suostunut nukkumaan missään muualla kuin tissillä, eikä huoneessa saanut imettää kyljellä maaten (en muista miksi, liian pienet sängyt tai mun lääketokkura?). Pilkin istuallani sängyssä vauva sylissä ja yritin pysyä hereillä, samalla huolehtien siitä, ettei vauva söisi, jotta siltä voisi ottaa verensokerin, mutta myös siitä että onko se nyt saanut tarpeeksi syödäkseen. Aamulla sain nukuttua puolitoista tuntia, kunnes hoitaja tuli hakemaan lääkärintarkastukseen, joka oli kuin jokin hirveä rehtorin puhuttelu. Hoitajat ja lääkäri ihmetteli, ettei vauvan vaippaa ole vaihdettu, vaikka meidät revittiin tapaamiseen suoraan sängystä – en tiedä missä välissä mun olisi pitänyt vaihtaa se. En osannut vastata kysymyksiin siitä, milloin vauva on viimeksi syönyt tai kuinka monta milliä lisämaitoa on mennyt, koska en tiennyt että sellaiset asiat piti painaa mieleen. Olin ihan sekaisin enkä tiennyt mitä kello on. Hävetti. Tunsin itseni maailman epäonnistuneimmaksi äidiksi, vaikka mulla oli koko hommasta vasta alle kahden vuorokauden lääkkeenhuuruinen kokemus. Ja tämän tapaamisen tarkoitus oli arvioida, että voiko meidät päästää kotiin. Kaikki oli ymmärtääkseni aika hilkulla, mutta onneksi meille sanottiin että saadaan lähteä, kun synnytyksestä on kulunut kaksi vuorokautta. Etukäteen ajattelin, että haluaisin olla sairaalassa niin pitkään kuin mahdollista, hoivan ja avun piirissä, mutta nyt en halunnut muuta kuin mahdollisimman nopeasti pois.

Halusin autossa pitää ikkunaa auki ja huutaa kaikille että AJAKAA VAROVASTI!!! MEILLÄ ON TÄÄLLÄ IHAN UUSI IHMINEN KYYDISSÄ!!! Olo helpotti heti, kun päästiin kotiin. Musta oli uskomatonta, että tässä me nyt oltiin, ihan keskenämme pienen vauvan kanssa. Mutta oli myös ihanaa, kun saatiin olla rauhassa. Ihmiset synnytyssairaalassa on tosi kovan luokan ammattilaisia, mutta ne on myös “vaan” töissä. Tai siltä musta ainakin tuntui. Kokemus, joka oli pitkään odotettu ja ainutlaatuinen mulle, on jokapäiväistä niille, jotka on siellä töissä. Ja se on tietysti hyvä: asiat, jotka menee rutiinilla, menee yleensä tosi hyvin. Mutta pitkään synnytyksen jälkeen en voinut puhua kokemuksesta itkemättä. Nytkin, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, herkistyn kyyneliin kun ajattelen sitä, miten hukassa me silloin oltiin ja miten se tuntui siltä, ettei kukaan ollut meitä auttamassa vaan arvostelemassa. Asiaa ei yhtään auttanut se, että pääsin puhumaan kokemuksesta pelkopolille vasta yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen (en saanut aikaa neuvolapsykologille tai muuhun keskusteluun, koska olin antanut synnytyskokemukselle “liian hyvän” arvosanan. Pitäisi antaa kakkonen tai huonompi, jotta pääsisi juttelemaan, ja minä annoin muistaakseni ysin, koska olin niin onnellinen, että vauva oli syntynyt ja kaikki olivat hengissä. Jos olisin tän tiennyt, olisin laittanut siihen kakkosen), ja se piti mennä tekemään samaan paikkaan, jossa olin synnyttänyt, ja jossa jo vastaanottotiskillä, jolle menin ihan ohjeiden mukaisesti, kyseenalaistettiin että onko mulla oikeus olla siellä. (Mut ohjeistettiin synnytysosastolle vaikka mulla oli mukana vauva, enkä selkeästikään ollut tulossa synnyttämään.) Mutta itse pelkopolilla mut kohdattiin tosi ihanasti ja sain paljon vahvistusta ja tukea.

Ja nyt se pieni pullea paketti on tuollainen loputtomasti papattava iso, mutta vielä niin pieni kaksivuotias. Se on hauska ja jekutteleva ja tarkkanäköinen. Se on useimmiten tosi hyvällä tuulella, ja kertoo kaikki tapahtuneet asiat tosi vilpittömällä innostuksella, vaikka keksisikin ne ihan päästään (yhtenä päivänä se kertoi että naapurin tyttö oli mennyt lääkäriin, ja olin ihan huolissani että onko kaikki hyvin. Kävi ilmi ettei tää tarina pitänyt ollenkaan paikkaansa). Sillä on hyvä muisti, ja se on tosi taitava hyppijä, kiipeilijä, potkija ja juoksija. Se on ihan mahdottoman hyvä kaikenlaisten pallojen ja mailojen kanssa (eikä oo perinyt sitä multa). Rakastan sitä aivan hirveesti, enkä epäile enää yhtään, että meidän välillä olis joku kuilu siksi ettei vietetty ekaa kolmea tuntia yhdessä.

Vauvan syntymän odottelu on kyllä yhdenlaista ritualistista menoa toisensa perään: kryptisten ultrakuvien tulkintaa, salailua ja valehtelua, ensimmäisten vaatteiden hankintaa, vaatteiden rituaaliset pesemismenot, symboliset suihkut vauvalle jne. Ja sitten on sellainen jännittävä rituaali kuin sairaalakassin pakkaaminen.

Ja otetaanpas heti alkuun löysät pois elikkäs sairaalakassiinhan ei tarvitsemalla tarvitse juuri mitään. Vähimmillään riittänee äitiyskortti. Mutta synnytys on muuten sellainen kokemus, mihin en itse ainakaan osaa valmistautua oikein mitenkään, joten olen yrittänyt valmistautua pakkaamalla sairaalakassin. Tai siis ainakin suunnittelemalla, mitä siihen pakkaisin. Suunnittelua olen tehnyt jo viikkokaupalla, mutta itse kassi on ollut pakattuna vasta päiviä – ja laskettu aikakin meni jo.

Tässä lista tavaroista, joita olen pakannut sairaalakassiin itselle ja vauvalle – ja myös lista asioista, jotka jätin pakkaamatta, vaikka niitä suositeltiin.

Sisätossut, Polaroid-kamera, pehmeät vaatteet minulle ja vauvalle.

Itselle:

• henkkarit, äitiyskortti ja ajatuksia synnytyksestä -lomake (nämä ovat mulla aina käsilaukussa, jos tuleekin äkkilähtö, ja käsilaukku lähtee aina mukaan. Ajatuksia synnytyksestä -lomake on mielestäni kyllä melko turha koska en ole osannut kirjoittaa siihen muuta kuin että minua jännittää ja että haluan kivunlievitystä kiitos, mutta sekin on vissiin hyvä olla mustana valkoisella)

• hygieniatarvikkeet (hammasharja, hammastahna, shampoot ja muut pesuaineet, dödö, rasvat, face wipes, kasvovedet ja muu kosmetiikka, hiusharja, donitsi, hiuspanta, lanoliinivoide nänneille)

• korvatulpat ja silmikko (en nuku ilman niitä kotonakaan)

• pehmeitä, väljiä, megamukavia olovaatteita: harsoaamutakki, harsopyjama, harsosortsit (moi mun nimi on Tiia ja olen harsoaddikti)

• tossut (en harrasta suihkutossuja, mutta otan mukaan kotitossut sairaalassa ja mahdollisessa perhepesähotellissa tassuttelua varten)

• kotiutumisvaatteet (oon valinnut väljän, napillisen mekon ja väljät housut, jotta jos on viileää, voin pukea molemmat, tai jos on kuuma, voin pukea vain housut- NO EI NY ku mekon. Mekko on napillinen, jotta vauvan saa ihokontaktiin tai voi imettää, jos mekkoa tuleekin käytettyä jo aiemmin)

• imetysliivit ja -toppi (ajattelen olevani tosi paljon liivittä ja ihokontaktissa vauvan kanssa, joten nämä ovat lähinnä varmuuden vuoksi ja kotimatkalle)

• evästä (tämä oli minusta jotenkin tosi vaikeaa! Kaikki suosittelivat “lempisnackseja” mutta mistä minä tietäisin, mitä silloin tekee mieli, enkä osannut päättää, mitkä ovat suosikkejani, joten ostin hädissäni aivan random valikoiman suklaapatukoita, salmiakkia, sipsiä ja pähkinöitä. Tykkäänköhän minä Ahaa-patukasta? No se selviää synnärillä)

• juotavaa (muutama pikkupullo vissyä, pillimehuja sekä elektrolyyttitabletteja, joita tykkään sekoittaa vissyyn)

• imetystyyny (koska en voi elää ilman sitä enää koskaan)

• polaroid-kamera (sellainen löytyi kaapista, joten ostin siihen filmiä. Ei olla kuitenkaan edes opeteltu miten sitä käytetään, joten katsotaan, kuinka monta kuvaa saadaan otettua. Jos ei yhtään, puhelimella saa kyllä kuvia. Oon kyllä ajatellut että polaroidilla sais kivoja kuvia ehkä vauvakirjaan – ei tarttis käydä missään printtailemassa!)

Lisäksi mulla on käsilaukussa aina särkylääkettä, purkkaa ja huulirasva (siitä tuli muuten mieleeni tämä päivälleen seitsemän vuotta sitten kirjoittamani huulirasvajuttu). Mukaan tulevat tietysti myös puhelin ja kuulokkeet (ne ovat mulla aina mukana muutenkin) ja olen haaveillut jostakin ristikkolehdestä, mutten ole vielä ostanut sellaista enkä tiedä, tulisiko sitä oikeasti täyteltyä. Jostakin syystä ajatus kuitenkin houkuttaa, varmaan siksi että toivon että olen itse niin rauhallisin mielin että pystyn täyttelemään jotakin kryptoja enkä esim paniikkihuutamaan lakkaamatta pystymättä tekemään mitään muuta.

Sairaalakassiin tulee ihmisen pakkaaman pussukoita for dayzzzz.

Vauvalle:

• pehmeät vaatteet parissa eri koossa: body, housut, potkupuku, pipo, sukat, tumput (valitsin kaikkein pehmeimmät, koska haluaisin että vauvalla on niiiiin mukava olla)

• pari harsoa ja viltti (jossain sanottiin, että vauvaa saattaa rauhoittaa, jos viltti tuoksuu vanhemmilta, joten sen kanssa voi vaikka nukkua. No me ei haluta hikoilla tai kuolata vauvan vilttiin liikaa, joten sen kanssa nukkumisen sijaan me ollaan laitettu se meidän lakanoihin aamuisin sen jälkeen kun ollaan herätty. Ollaan siis ikään kuin peitelty sellainen harsoviltti meidän sänkyyn aina aamuisin lol)

• turvakaukalo (tosin tämä ei tietenkään ole sairaalakassissa vaan eteisessä odottamassa että napataan se sitten mukaan)

Mitä en ole pakannut (mutta mitä minulle on suositeltu):

• sukkia (en tykkää käyttää sukkia kotonakaan, ja sairaalasta saa sukat. Joidenkin mielestä sairaalan putkisukat ovat epämiellyttäviä, mutta mä luulen pitäväni niistä)

• pillillinen juomapullo (mulla ei oo sellaista enkä oo ihan tätä varten halunnut ostaakaan – vaikka sellaiselle varmaan olisi käyttöä muutenkin. Oon ihastunut Siggin Helia-pulloon, mutta se on minusta ihan tajuttoman kallis, joten en ole raaskinut ostaa sitä – sanoo nainen joka on laittanut tonnikaupalla rahaa remonttiin muttei voi laittaa kymppejä juomapulloon)

• ekstrapitkä laturin johto (en ymmärrä mistä ihmiset hankkivat näitä. Olen kolunnut varmaan seitsemänsataa kauppaa, mutten ole löytänyt. Tämän sijaan otan ehkä ihan vaan jatkojohdon)

• rintapumppu (olen siinä käsityksessä että jos sellaista tarvitsee, sellaisen saa sairaalasta, mutta ymmärrän toki että moni haluaa ottaa oman mukaan)

• alusvaatteita (no okei ehkä varmuuden vuoksi otan jotkut pikkarit, mutta olen kuullut niin hirveästi hyvää sairaalan verkkopikkareista että suorastaan odotan saavani ne jalkaan, ja aion nyysiä niitä mukaani mikäli mahdollista)

• siteitä (eikö sairaalasta saa näitä? – tosin jos päästään perhepesähotelliin, otan ehkä paketillisen sinne mukaan)

• liivinsuojia (eikö sairaalasta saa näitäkin? – tosin sama kuin edellisessä)

• vaippoja (niitä saa sairaalasta, ja kotimatkamme, jos päästään ensisijaiseen synnytyssairaalaamme, on niin lyhyt, ettei matkalla vaihdeta vaippoja)

• vauvan ensimmäinen pehmolelu (minusta se saa jäädä kotiin, tutustutaan siihen sitten siellä)

Vauvakirja eli esine, josta tuntea huonoa omaatuntoa, jos eli kun se jää täyttämättä.

Mitä ehkä vielä pakkaan, jos muistan/jaksan/ehdin:

• pehmeää wc-paperia (luin jostain, että ekstrapehmeä wc-paperi voi tuntua melkoiselta luksukselta suorituksen jälkeen)

• kuivattuja luumuja (en yleensä kärsi ummetuksesta, mutta synnytyksen jälkeen sellaista voi kuulemma esiintyä)

• vauvakirja ja kynä (tämä on hyvä olla, jotta voi aloittaa sen täyttämättä jättämisen ja huonon omantunnon täyttämättä jättämisestä jo synnäril- tai siis tarkoitan että voi kirjoitella synnytyksestä ihan tuoreeltaan)

• läppäri ja laturi (jotta voidaan katsoa sussun kanssa yhdessä jotain samaa sarjaa eikä omien puhelimien ruuduilta erikseen)

• tutti (ajattelen, ettei sitä tarvita, mutta se nyt ei vie yhtään tilaa laukussa vaikka se olisikin turhaan mukana)

Lisäksi mukaan otetaan tietysti tarvikkeita puolisolle, mutta hän on aikuinen ihminen, joka pakkaa kamansa itse ja jos hän aloittaa joskus blogin, niin hän saa kirjoittaa oman sairaalakassipakkausjuttunsa sitten sinne.

No niin – mitä puuttuu?

Kaupallinen yhteistyö: Wauvakauppa

Olen raskauden aikana googlannut varmaan satoja kertoja “mitä vauva tarvitsee”, jotta saisin jonkinlaista tolkkua siihen, mitä vastasyntyneelle pitää hankkia. On hirveän vaikea tehdä hankintoja tyypille, josta ei vielä tiedä oikein mitään: kuka se on, minkä kokoinen se on, miltä se näyttää ja mistä se tykkää.

Laskettuun aikaan on enää reilu viikko, ja voin kertoa, etten ole sadoista googlauskerroista huolimatta vieläkään yhtään viisaampi, ja keskityn ihan vääränlaisiin asioihin: meidän vauvalla tulee olemaan brand spanking new keittiö ja kylpyhuone, ja hienot olohuoneen kaapit, mutta ei sillä yhtään vaippaa tai potkupukua ole. (No ei vais on meillä muutama vaippa. Mutta ei yhtään potkupukua.)

Ja jos ihan tarkkoja ollaan, ei vauva tarvitse hirveästi mitään. Niitä potkupukuja ja vaippoja ehkä, ja muutamat jutut turvalliseen nukkumiseen ja kuljetteluun. Lisäksi totuus on, että kaupat ovat auki senkin jälkeen kun vauva on syntynyt, joten voi olla hyvä ajatus odotella että vauva on ensin maailmassa ennen kuin yrittää keksiä sokkona, mitä se tarvitsee. Mutta olen itse kokenut jotenkin ritualistisen tärkeäksi valmistautua vauvan tuloon hankkimalla sille tarvikkeita valmiiksi niin, ettei heti ensimmäisinä päivinä tarvitsisi ravata kaupoilla.

Aloitin sillä, että kysyin vastikään vauvan saaneelta ystävältäni, millaisia tavaroita hän suosittelee. Listalleni päätyi (vaatteiden lisäksi): vaunut, turvakaukalo, sitteri, kantoväline, hoitoalusta, kylpyamme, imetystyyny ja vaipparoskis. Tällaisen alustavan listan kanssa minä menin sitten vierailulle ah-niin-ihanaan Wauvakauppaan, jonka kanssa teen vauvavuoden aikana yhteistyötä. Wauvasta sain avun, jota ilman Nyqvistillä olisi vain ne kaapit. Helvetin hienot kaapit, mutta siis kaapit.

No – minähän menin kauppaan sillä asenteella että minä en sitten mitään imetystyynyä hanki. Minulla on jo vartalotyyny, ja tavallisia tyynyjä on kämppä väärällään. Mutta kun kokeilin Wauvakaupassa Doomoo Buddya, en voinut jättää sitä hyllyyn. Ja onneksi en jättänyt: se on IHANA. Olen nukkunut sen kanssa jo raskausviikosta 26 saakka, enkä aio antaa Nyqvistin nauttia siitä yhtään vaan pidän sen itse buahahahahhaaa. Jos lähden hotelliin tai yökylään, otan sen mukaan. En halua enää koskaan elää ilman sitä.

Myös vaipparoskiksesta ajattelin ensin että ööh nope. Mutta muutamakin ystävä suositteli sellaista, etenkin kun asuu pienessä asunnossa, jossa roskis on koko ajan läsnä, olit sitten olohuoneessa, keittiössä, ruokailutilassa tai missä hyvänsä – ja kun Wauvakaupasta löytyi malli, joka toimii myös tavallisena roskiksena, ja johon voi käyttää millaisia tahansa roskapusseja (joihinkin vaipparoskiksiin käy vain tietynlaiset, megakalliit roskapussit), ajattelin että selvä. En dumaa vaipparoskista ennen kuin olen kokeillut. Kerron sitten myöhemmin, miten tämän kanssa kävi.

Sitterihommissa valitsimme Cybexin Lemo 4-in-1 syöttötuoli-sitterikombohommelin, joka on megasäädettävä ja käy myöhemmin tuolista vaikka vielä sittenkin, kun Nyqvist on aikuinen (tällaisia suurin osa syöttötuoleista nykyään on, menevät vauvasta vaariin). Tämäkin oli asia, jota ystäväni mulle suositteli: sellainen sitterijutska, jonka saa syöttötuoliin kiinni niin, ettei vauvan tarvitse olla sitterissä aina lattialla, vaan se voi osallistua myös esim pöytäkeskusteluihin. Sen osallistuminen on varmaan lähinnä ähinää ja torkkumista, mutta sellaista se on joskus minullakin, etenkin esim joulupöydässä. Ajatelkaa miten söpöä, että vauva voi olla mukana ruokailuhetkissä samalla tasolla kuin aikuisetkin! Ähisten ja torkkuen.

Lisäksi ostin itse Nyqvistille pikkuruisen ketturiepulelun, koska ketun vartalo on harsoa ja olen aivan seonnut harsokankaaseen. Ehkä siitä tulee Nyqvistille sellainen unikaveri, jonka se joskus vuosien kuluttua tiputtaa epähuomiossa jonnekin kirjastoon, ja sitten me etsitään sitä kaiken maailman puskaradioryhmistä, koska meillä on lapsi joka ei suostu nukkumaan silmäystäkään ilman ikivanhaa, puhki kulunutta ketturiepuaan. Cute.

(Kuvakavalkadissa on mukana muuten myös Wauvakaupan levähdyspiste, jossa istuin arpomassa kettulelun ja mustekalalelun välillä varmaan ainakin kaksikymmentäviisi minuuttia. Levähdyspaikat kaupoissa for president!)

Mutta sitten se isoin hankinta: vaunut.

Vaunujen valinta oli ihan poskettoman vaikeaa – oikeasti. Ajattelin ensin, että valitsen vaan jotkut, mitä meille Wauvasta suositellaan, mutta kun vaunuihin alkaa kiinnittää huomiota, alkaa tulla sellaisia mieltymyksiä, joita ei ole aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Wauvasta suositeltiin Cybexin uusia Talos S Lux -vaunuja, jotka vaikutti ihan mahtavilta. Olin aivan myyty ja julistin, että nuo me otetaan. Mutta kun avasin silmäni ympäristölle, ihastuin Cybex Priameihin – ne ovat vaan ihan törkeän hyvännäköiset. (Sussu olisi halunnut e-Priamit, mutta minä olin vahvasti sähkövaunuja vastaan. Kukin tyylillään, mutta minä uskon, että pärjäämme ilman sähköavusteisuutta. Loskasäässä kiroan varmaan itseäni, mutta nyt olen varma, että tämä on hyvä päätös.)

Minusta Talokset olisivat olleet järkevä valinta: ne ovat Priameja stydimmät, edullisemmat ja minusta vähän monipuolisemmat vaunut: niissä on parempi jousitus, isommat ja kuvioidut renkaat eli parempi pito, iso alakoppa, joka kestää jopa kymmenen kiloa painoa, ja ratasistuimessa jalkapeite sekä pisin kuomu ever. Niiden slogan on ”made for nature” joten ne ovat tosi hyvät monipuoliseen ulkoiluun monenlaisessa maastossa ja säässä.

Mutta Priamit ovat sirommat ja pienemmät (tosin myös alakoppa on pienempi), ja ne mahtuvat hyvin esimerkiksi vanhan talon hissiin, ahtaaseen ratikkaan ja pienen auton takaluukkuun. Niiden mukana tulee sadesuojat ja turvakaukaloadapterit – ne pitää Taloksissa ostaa erikseen. Me ei sussun kanssa myöskään olla ”made for nature” kuten Talokset, vaan enemmänkin ”into city lyfe and pretty things” (joka ei ole Priamien slogan, mutta voisi olla). Lisäksi sussu ehti rakastua Priameihin ihan täysiä. Se lähetti mulle kuvan tai tekstarin aina kun se näki sellaiset jossain, ja antoi mulle paljonpuhuvan katseen, joka tarkoitti, että Priamien näkeminen on merkki siitä että sellaiset on tarkoitettu meillekin. Aloimme bongailla niitä kävelyillä ja auton ikkunoista, ja mitä enemmän niitä näimme, sitä enemmän aloimme haluta sellaisia itse. (Toisaalta kävi myös niin, että kun niitä alkoi bongailla, alkoi tajuta kuinka moni on tehnyt saman valinnan. Priamit ovat siis eräänlaiset sopulivaunut.)

Vatuloimme päätöksen kanssa viikkokaupalla, ja kävin vertailemassa vaunuja keskenään Wauvakaupassa lukemattomia kertoja, mutta lopulta teimme päätöksen ja valitsimme Priamit. Wauvakaupassa arvattiin jo alun alkaen, että otamme ne, silmäni kuulemma tuikkivat erityisellä tavalla kun katselin niitä. Valinnan tehtyäni lähetin Wauvakauppaan kirjaimellisesti tällaisen sähköpostin: ”Ääk en kestä että oon tämmönen sopuli mutta ne on NIIN IHANAT!”

Ja jos joku kysyy, aion sanoa ikuisesti, että annoin periksi sussulle, joka ei olisi koskaan lakannut syyllistämästä mua siitä, että olin valinnut väärät vaunut, jos olisin valinnut jotkin toiset. Kun saimme Priamit kotiin, sussu otti niistä kuvia ihan ylpeänä, eikä me kumpikaan malteta odottaa, että pääsemme vaunulenkeille niiden kanssa.

(Turvakaukaloista valitsimme – tai siis Wauvakaupan asiantunteva henkilökunta valitsi – Cybexin Cloud Z2-kaukalon, joka sopii siis sekä Taloksiin (adaptereilla) että Priameihin. Turvakaukalot ovat minusta söpöimpiä vauvojen tuotteita. Ne näyttävät ihan joltain suloisilta pikku kotiloilta joiden sisässä vauva on turvassa kuten avuttomat pikku etanat ja no niin nyt mua alkaa taas itkettää.)

Tässä Priam- ja Talos-vertailua mun puhelimen kuvarullalta. Nuo harmaat vasemmanpuoleiset ovat Priamit, valkoiset oikeanpuoleiset Talokset.

No, toki Wauvasta tarttui mukaan kokoelma kaikenlaista muutakin sälää.

Mun yksi ystävä oli halukas myymään mulle oman Love to Dream -kapalopussinsa, mutta hänen vauvansa syntyi syksyllä, joten pussi olisi ollut meidän kesävauvalle liian kuuma. Olin siitä harmissani, mutta Wauvassa mulle opetettiin, että kapalopussista on myös kesäversio! Otimme sen, ja nyt odotan jännityksellä, kelpaako se Nykäselle. Lisäksi Wauvasta laitettiin mun ostoskassiin kokoelma tissikamaa: Lola & Lykken palkittu johdoton rintapumppu, tuttipulloja ja maidonsäilytyspusseja, sekä Lansinohin maidonkerääjä, liivinsuojia ja puhdistuspyyhkeitä. Lansinohin nännivoidetta olin ehtinyt jo ostaa itse, kun nännini olivat talvella niin raastimella hierotut.

Ainoa vauvabrändi, jonka tiesin etukäteen, oli Stokke (se on varmaan se niiden kulttimaineeseen noussut syöttötuoli, joka niittää feimiä myös lapsettomien keskuudessa). Stokkelta mukaan lähti kokoontaitettava kylpyamme, jota kaikki ovat hirveästi kehuneet, ja Limas-kantoliina/reppuhybridi, koska en tiennyt, olisiko liina vai reppu järkevämpi, ja Limas on ikään kuin niiden yhdistelmä. Ajattelin, että liina voi olla mulle liian hippi ja reppu taas liian välineurheilumainen, joten tää vaikutti ainakin ajatuksena sopivalta kompromissilta. Kaikkihan selviää vasta sitten kun Nyqvist suvaitsee saapua tähän maailmaan ja alkaa kertoa, mitä mieltä hän on näistä tuotteista. Toivon, ettei olla tehty turhia hankintoja, ja vauva on ihan että kuus kautta viis äiti, hyvin vedetty. (On muuten hauska ajatella, että vauva on ihan kuin jokin keskiajan nirso lapsikuningas, jota varten yritetään pedata kaikkea ihanaa, ja sitten kun se näkee ne, se saattaa vaan sylkeä päälle ja olla ihan että off with their heads ja kaikki on ollut turhaa. Liekö koko vanhemmuus tällaista: sitä viimeisillä voimillaan tikistää maitoa tai keittelee soseita tai metsästää vaikka tietynlaisia rukkasia ja sitten ne eivät kelpaakaan. Great.)

Hoitopöydän hankimme käytettynä Torista, ja kun mietin millainen hoitoalusta hankitaan, siskoni vinkkasi, että vaikka hoitoalustan päällinen olisi pestävä, siinä pitää aina kuitenkin pitää jotakin pyyhettä tai harsoa tai muuta, muuten sen joutuisi pesemään melkein jokaisen vaipanvaihdon jälkeen. Joten valitsin Sebra Pusle Pur -hoitoalustan, joka on tehty pehmeästä polyuretaanivaahdosta, eikä siinä ole lainkaan päällistä.

Tuntuu, että vauvan tavaraa tuli tosi paljon, vaikka minä jätin kyllä kauppaan vaikka mitä: en ostanut unipesää, koska ajattelin, että sellaisen saa rakennettua myös itse. En langennut leikkimattojen houkutukseen, koska sitä tarvitaan vasta myöhemmin ja luulen, että haluan etsiä sen käytettynä. Jätin kauppaan myöskin tutit ja tuttinauhat, koska tuntemistani vauvoista harva käyttää tuttia. Tämä on asia josta olen yllättynyt, koska vauvat ja tutit ne yhteen soppii, mutta olen ajatellut että me voidaan Nyqvistin kanssa sitten yhdessä ostaa tutti, jos hänen ylhäisyytensä sellaisen haluaa.

Ja kaiken mitä tarvitsee, voi sitten tilata Wauvakaupasta, jolla on tunnetusti tosi nopeat verkkokauppatoimitukset – mutta ilouutisna pk-seutulaisille voin kertoa, että Helsingin Ruoholahteen avataan uusi Wauvakauppa 2.6., joten tuotteita pääsee hypistelemään ihan paikan päälle!

(Sain sisäpiirin tietoa, että sinne tulee erityisen kiva levähdyspaikka. Nähdään siellä!)

Ja nyt saa sitten kertoa: mitä multa vielä puuttuu?

Yksi raskauden selkeimpiä muutoksia (pahoinvoinnin, pullistuvan mahan, jatkuvan närästyksen, lamauttavien selkäkipujen, turvotuksen jne lisäksi) on ehdottomasti itkeminen. Mitä ihmeellisemmät asiat itkettävät minua nykyisin. Olen muutenkin aika herkkä liikuttumaan, mutta tämä on ihan next level shittiä: saatan itkeä pikkuruisille AAA-paristoille, kun ne ovat niin söpöjä, sille, että sukka on lattialla, tai sille, että mummeli sauvakävelee jalkakäytävällä. Mutta onneksi en ole asian kanssa yksin! Kyselin instassa, millaiset asiat muita herkkiksiä, raskaanaolevia tai imettäviä ihmisiä itkettävät. Pillityssynninpäästö, täältä se tulee:

(Ihanat mahakuvat otti Eino Nurmisto.)

Lapset

Yhtenä päivänä olin tekemässä töitä kahvilassa, kun ikkunan ohi meni pienten lasten päiväkotiryhmä niissä suloisissa pikkuruisissa huomioliiveissään. Ne liivit liikuttivat mua niin kauheasti, että tuli itku. Vauvat ja lapset (ja koirat) itkettävät muitakin:

• Kun päiväkotiryhmä menee tien yli

• Vilkuttavat lapset

• Pienet virpojat

• Se että koira tulee olemaan isompi kuin vastasyntynyt vauva

• Se että kun koira joskus kuolee, lapsi tulee suremaan sitä

• Se että vauva kasvaa joskus isoksi. Vauva oli 2pv vanha

Popkulttuurituotteet

Yhtenä päivänä aloin itkeä aivan holtittomasti, kun katsoin Mist sä tuut -räppidokumenttia, ja saamelaisräppärin keikalla oli niin paljon saamenpukuun pukeutunutta yleisöä. Muita itkettivät mm. seuraavat popkulttuuriaiheet:

• Se että Elton Johnilla on niin hyvä ääni

• Se että Spaissarit ja girl power -meininki oli niin upeeta 90-luvulla

• Stigin biisi Märkylii

• Kun Teemu Selänne lopetti

• Aquamanin ensimmäinen taistelukohtaus

• Miten Breaking Bad loppui (olin katsonut sen yli vuosi aikaisemmin)

• Kun telkkarista näytettiin Sarajevon olympialaisia ja Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultaa. En edes tykkää hiihdosta

Ruoka

Olin yhtenä aamuna noussut tosi aikaisin ja päätin hakea ylläriksi aamupalaa mulle ja sussulle kaupasta. Se ei juo kahvia, mutta tykkää energiajuomista, joten halusin ostaa sille sellaisen – mutten löytänyt niitä mistään. Siellä mä tuhersin itkua Alepan juomahyllyllä kun en nähnyt niitä energiajuomia vaikka ne oli siinä mun edessä. Ruoka-aiheisia itkuja tuli paljon:

• En jaksanu syödä kaikkea risottoa. Se risotto oli maailman parasta

• Kun kuorin perunoita ja yksi oli paljon muita pienempi raasu kuin ne isot kovisperunat

• Tein nakkikeittoa eikä kaikki nakit mahtunu

• Sipuli loppui just kun olisin halunnut syödä ruisleipää mansikkahillolla ja paistetulla sipulilla

• Kun avokado oli niin hyvää

• Perunamuusi

• Kun jääkaapissa oli vain yksi maitopurkki. Ajattelin sen olevan yksinäinen

• Oli nälkä, mutten keksinyt mitä syödä

• Kun tajusin etten oo koskaan syöny kalapuikkoja (kala-allergia)

• En saanut leikattua tasaisia leipäviipaleita. Jokainen pala oli eri paksuinen

• Oltiin porukoilla syömässä ja mun hampparipihvi oli jääny mediumiks. Itketti vähän lisää kun iskä paisto sen läpikypsäks

• Tomaatti tippui varpaille

• Parsakaali oli mennyt huonoksi ja se piti heittää pois

• Salaattipussissa luki “säilytä minua jääkaapissa” ja aloin itkeä, koska salaatti halusi että pidän siitä huolta

Puoliso

Mua on itkettänyt se, miten paljon rakastan mun puolisoa. Viimeksi viime viikolla itkin, kun näin kuvan siitä. Se on musta vaan niin ihana! Muitakin on puoliso itkettänyt, muun muassa tällaisissa tilanteissa:

• Puoliso heitti ison lumikökkäreen rinteessä alas ennen kuin ehdin ottaa sen videolle

• Puoliso viikkasi pyyhkeet oikein

• Puoliso auttoi siivoamaan kun jugurtti läikkyi lattialle

• Puoliso laittoi pakastepitsan uuniin

• Söin puolison vikan karkin ja kun se leikillään suuttui, aloin itkeä kun olin niin pahoillani

• Puoliso osti berliininmunkin ja tulin siitä onnelliseksi

Mainokset

Tosi moni kertoi itkeneensä mainoksille. Itseä on itkettänyt lähinnä se, että mulla soi etenkin öisin aina päässä jokin mainosrenkutus. Joulun aikaan se oli Coca-Colan “Holidays are coming” -biisi, nyt viime päivinä jokin “Go Easy” -balladi, olisiko se ehkä Kinder Buenon mainos? Muita ovat itkettäneet muun muassa nämä:

• Keskustan vaalimainokset

• Vessapaperimainokset

• Postin mainokset

• Mäkkärin mainokset

• Vakuutusmainokset

• Mainokset

• Hallituksen tiedotustilaisuudet (no okei nämä eivät ole mainoksia, mutta menevät liikuttavuusasteeltaan minusta samaan kategoriaan)

Autot jne

Näin viime viikonloppuna hotellin ikkunasta jonkun omakotitalon rakennustyömaan, ja siinä pihalla oli ihan pikkuruinen traktori. tai siis kauhakuormaaja, tai joku sellainen. Se oli niin pieni että se näytti ihan kauko-ohjattavalta lelulta, ja se oli riemukkaan kirkkaanvihreä. Se liikutti mut kyyneliin. Liikennevälineet ja senkaltaiset ovat itkettäneet muitakin kuin minua:

• Miehen siskon perheen uusi auto

• Höyryveturi Leppävaaran asemalla

• Kun bussikuski odotti pysäkille juoksevaa ihmistä

• Lumiaura

• Abirekat

• Vanhasta autosta luopuminen, kun hankittiin uusi auto

• Alepan kuljetusrobotti, koska se on niin reipas

Luonto

Alkuraskaudessa mua itketti, kun pahoinvointikohtaukset olivat niin rajuja, että mulla tuli oksentaessa vähän pissat housuun. Talvella itkin, kun satoi lunta, ja se oli minusta niin ihanaa. Molemmat liikutukset liittyvät minusta luontoon, ja muillakin oli vastaavia kokemuksia:

• Katsoin norppaliveä ja mietin että se norppa on ihan yksin siellä kivellä ja vesi on vielä kylmää

• Metsäkauris, kun oli kovat pakkaset ja aloin miettiä onko sillä kylmä. Sit alkoi itkettää kaikki kylmettyvät metsäneläimet

• Sille kun aurinko paistoi. Sille kun aurinko ei paistanut

• Aivastin kaupassa ja housuun lirahti vähän pissaa

Ihan mikä vaan

Kaikkia itkuja en osannut koota minkään selkeästi raamitettavan kategorian alle. Niitä ovat muun muassa se, kun itkin sitä, että keittiösuunnittelija teki meille keittiösuunnitelman (eli teki työnsä) ja se, että itkin, kun olin mun vanhemmilla yötä ja tajusin, että kohta mulla on vauva enkä enää voi samalla tavalla tulla mun vanhemmille yöksi ilman että olen äiti. Sitten itkin kun äiti tuli keittiöön ja huolestui kun näki mun itkevän. Muita uncategorised-itkuja:

• Kaikkein isoimmat itkut aikanaan esikoista odottaessani tuli siitä, kun uutta grilliä kootessa yksi pieni prikka putosi terassilautojen välistä terassin alle. Mua rupesi kamalasti surettamaan, että kuinka pelottavaa ja surullista sillä pienellä prikalla on yksin siellä pimeässä

• Mä yritin raskaana päästä kotiin sisään salikortilla. Ja sit tuli itku kun se ei toiminut. Isompi itku tuli kun tajusin miten sekasin olin

• Liikutuin synnytyssairaalassa sairaalan esitteestä, jossa kerrottiin että siellä on kahvio. Siis että ihan meitä potilaita varten

• Mä oon tällä viikolla itkenyt, kun mun miehen mielestä mun maha ei näyttänyt keski-ikäisen kaljamahaisen miehen mahalta ja mun mielestä näytti

• Kun Ylen englanninkieliset uutiset lopetettiin

• Ettei äiti enää rakasta mua vaan vauva menee edelle

• Yksin syövät papat

• Pikaruokapaikkojen reippaat työntekijät

• Kun netti ei toiminut

• Yksi emoji oli niin surkean näköinen

• TPS:n pelin alkushow (en edes kannata tepsiä)

• Jouluvalot

• Baby Yoda

• Kun mietin miten iso numero miljoona on

• Kierrätys

Kiitos vertaistuesta.

Viikolla 29 naapureissa tehty kosteusmittaus tuli puhtaana takaisin, eli kosteutta ei löytynyt. Huokaisin helpotuksesta ja sanoin taloyhtiön edustajille että huh, ei sitten mitään, me palkataan joku vaihtamaan rikkinäiset laatat ja uusimaan silikonit. Että päästään remonttiuhkan ikeestä ja vihdoin suihkuun. Realistisesti ajateltuna meillä ei mitenkään olisi aikaa remonttiin ennen vauvan syntymää. Mutta sitten mulle ilmoitettiin, ettei se riitä. Että pelkkä kaakeleiden korjaaminen ei ole kestävä ratkaisu, mutta että jos haluaa tehdä kylppärirempan, se olisi tehtävä omasta pussista. Meinasin alkaa synnyttää, kun rupesi vituttamaan niin paljon.

29+3: Oon nukkunut koko raskausajan huonosti, mut nyt oon niinku santa claus on speed getting laid at an amusement park. Stressilevelit on niinku aivan tapissa (ja kuulin että stressi voi laukaista kohtuvauvassa jonkun geenin???) ja herään joka aamu kohtuuttoman aikaisin. Nukun ihan ok – tai siis herään joka kerta kun käännän kylkeä ja laitan korvatulpat aina yöllä vessassa käytyäni ja se tuntuu vähän auttavan. Mut en valvo sillee öisin. Herään vaan aamulla tosi aikaisin VAIKKA MUN EI TARTTIS JA MUSTA SE ON KOHTUUTONTA. En tiä heräänkö vauvan potkimiseen, en usko, vaikka se kyllä rytkyää siellä menemään aina aamuisin. Luulen että herään omiin ajatuksiin ja huoleen. Miten voi ollakaan mahdollista että yhtä aikaa on raskauden vika kolmannes, kahden remontin uhka, lomautus, isoin työkiire ikinä ja sit vielä rikosilmoitus??? Ja kaiken tän päälle mua rassaa se vitun radi ihan helvetisti vaikkei se sillä lailla oo vakavaa. Mutta mua stressaa se että pitää muistaa ne mittaukset, ja jos unohtaa yhden, koko päivä menee ihan vituiks. HUOHHH

Kaikki sovellukset sanoo että vikalla kolmanneksella nukkuu huonommin. Jotenkin öö ei lohduta mut kiitti.

Viikolla 29 oli paljon kaikenlaista: me rymsteerattiin sussun kanssa kaikki huonekalut uuteen järjestykseen (vain tajutaksemme myöhemmin että remontin vuoksi ne pitää ennen pitkää siirtää takaisin vanhoille paikoilleen), mua haastateltiin äitiyspakkauksesta saksalaistelkkariin, Ylellä järjestettiin iso ja jännittävä Kaverin puolesta kyselen -live, ja matkustin Tampereelle siskontyttärentyttären ristiäisiin. Mansessa muuten ostin Nyqvistille ensimmäisen vaatteen: pienen oliivinvihreän Kaikon bodyn pop up -kaupasta Ratinasta.

Viikolla 30 iso vatsa alkoi tuntua epämukavalta. Se oli pinkeä ja painava, ja minulla oli jatkuvasti pissahätä. Raskauspilateksessa vatsa oli (muutenkin vihaamassani) nelinkontinasennossa pahasti tiellä, koska maha ja reidet ottivat toisiinsa kiinni. Mutta maha näytti minusta ihanalta, ja rakastin sitä, että Nyqvist rummutteli minua koko ajan. Ja toisinaan aamuisin minusta tuntui jopa ihan ketterältä.

30+0: Eilen musta tuntui että nyt tää oli se hikka. Tuli ehkä viiden sekunnin välein samaan kohtaan semmonen napautus. Lol oon luullut varmaan jo seitsemää erilaista tuntemusta hikaksi. Miten kaikki muut odottavat äidit tuntuu aina tietävän mitä kaikki merkkaa?? Mää en ymmärrä mitään.

Viikolla 30 kävimme suunnittelemassa uutta keittiötä, kutsuimme mikrosementtifirman edustajan katsomaan kylpyhuonetta ja saimme sisustussuunnittelijalta suunnitelman remonttia varten. Tämä kaikki kuulostaa siltä, että asiat jotenkin etenivät, mutta minusta ei tuntunut lainkaan siltä. Olin ihan helvetin stressaantunut, koska remontit pitäisi suunnitella ja kilpailuttaa huolellisesti, mutta minun oli pakko vain tarttua ensimmäiseen tarjolla olleeseen ratkaisuun, koska vauvan laskettuun aikaan oli enää kymmenen viikkoa. Halusimme kylppäriin mikrosementin, koska se olisi nopeampi ja halvempi kuin kokonaisvaltainen kylppäriremppa, mutta taloyhtiöt ovat usein sitä vastaan, joten mikään pikaratkaisu ei tämäkään ollut. Huohhh.

Aloin ajatella, että raskaus vanhentaa: oikean silmäni ajoittainen silmäpussi on muuttunut pysyväksi (se on ilmestynyt minulle yleensä tosi aikaisina aamuina tai silloin kun olen krapulassa, mutta nyt se on tehnyt pysyvän kodin oikean silmäni alle. Se ei haittaa minua muuten, pussit ovat usein jopa söpöjä, mutta tämä on sellainen että näytän siltä että mua olisi lyöty silmään) ja harmaiden hiusten ilmestymistahti on eskaloitunut. Ai niin ja muistatteko, kun oikean silmäni ripset kihartuivat kauniisti? Kiharrus oli nyt kadonnut, oikein silmäpussukkaa korostaen. Minulla alkoi olla kokonaisvaltaisesti tosi raihnainen olo – mutta samalla ajattelin, että kaikki tämä voi johtua myös stressistä. Meillä oli aiiiika paljon meneillään ja lisäksi minulla oli hirveä kiire töissä.

30+4: Itkin tänään kun kuuntelin omaa podcast-jaksoa, ja sit sen jälkeen ku kuuntelin Justin Bieberin love yourselfiä. Ja sit itkin vaan ku ajattelin Justin Bieberiä. Kaverit suunnitteli jotain keikkamenoja kesäks ja tunsin itseni tosi ulkopuoliseks ku en voi osallistua sellasen suunnitteluun. Tai tietysti voisin mutta tuntuu etten oikeesti voi.

Viikolla 31 huomasin, että pääni alkoi olla ajoittain aivan jäässä. Tein hirveästi kirjoitusvirheitä, sekä näihin blogipostauksiin että someen, vaikka olen yleensä tosi tarkka niiden kanssa, ja unohtelin asioita jatkuvasti. Kaikki käyttökelpoiset aivosoluni menivät vissiin Nykäsen käyttöön. Ole hyvä, poikani. Sun on paras olla fiksu (koska minä en ole).

31+0: Tänään sain tietää että Yrjönkadun uimahalli suljetaan viikon päästä. Voi vittu sentään. Missä mä sit käyn suihkussa?? Naurattais jos ei itkettäis: se suljetaan koska se menee remonttiin RIKKINÄISTEN LAATTOJEN TAKIA. Millä munkilla näin käy???

Nyqvist on pikkujamssipavun kokoinen ja se naurattaa mua kauheasti koska mikä helvetti se ees on? Lol en oo koskaan kuullutkaan.

Nukun niin saakelin huonosti. Saan maksimissaan kuus tuntia unta yössä, ja normisti pääsen usein yhdeksäänkin. Hassusti en oo kuitenkaan mitenkään megaväsynyt vaikka niin vois luulla.

Viikolla 31 kävimme neuvolassa, jossa jouduin jo kolmatta kertaa vastaamaan kysymykseen synnytyspelosta sanomalla, etten ole ajatellut asiaa yhtään. Pidin tätä onnekkaana asiana onnettomuuksien keskellä: oli niin paljon muuta stressattavaa, etten ehtinyt pelätä synnytystä. Samalla stressasin kyllä vähän myös siitä, että sitä pitäisi alkaa kohta kyllä toden teolla miettiä. Tämä on kyllä yksi lempiasioistani – stressaamisesta stressaaminen (not).

Aloin kuunnella kirjaa hyvistä synnytystarinoista tietämättä, että se kertoi yksinomaan luomusynnytyksistä. Järkytyin, kun siinä sheimattiin äitejä, jotka valitsevat kipulääkkeitä synnytyksessä, eivätkä halua olla ”täysin läsnä lapselleen sinä maagisena hetkenä” tai jotain muuta dadaa. Sain toki syyttää vain itseäni, kun olin valinnut tällaisen kirjan, mutten voinut lopettaa sitä keskenkään. Kaikki synnyttäjät saavat minun puolestani tehdä niin kuin haluavat, ilokaasuineen, epiduraaleineen, doulineen, saviammeineen ja shamaanineen päivineen, muttei silti tarvitse arvostella muiden valintoja. Elikkäs tässä kohtaa pyydän anteeksi että äsken kutsuin lääkkeetöntä läsnäoloa dadaksi. You do you.

En halunnut perinteisiä baby shower -juhlia, joten olen päätynyt tekemään vaan jotain kivaa ystävieni kanssa erikseen. Tällä viikolla Nykin ystävikseni kutsumani tytöt veivät minut heittämään kirvestä (!) ja syömään Hills Dumplingsiin (johon mun on ollut ihan mahdoton päästä syömään. Se on aina kiinni kun yritän.) Se oli ihanaa.

Kun viikko 32 alkoi, emme vieläkään tienneet, saammeko edes aloittaa remontointia. Ajattelin koko ajan, että odotan vain hirveästi sitä hetkeä, kun voin katsoa taaksepäin tätä ajanjaksoa elämässäni ja olla ihan että hohhoijaa, olipas silloin kaikenlaista. Oltiin nyt oltu jo yli viisi viikkoa ilman suihkua (kylppärissä oli edelleen ne rikkinäiset laatat eikä silikoneja, joten lattiaa ei voinut kastella, eikä niiden korjaaminen riittänyt).

32+0 Nykänen on ananaksen kokoinen! Ja mua närästää KOKO AJAN. Mun pitää jemmata renniee jokaiseen taskuun ja pikkuhousuihinkin.

Viikolla 32 en kirjoittanut juuri ollenkaan muistiinpanoja, koska kaikki aikani meni itkemiseen, sen miettimiseen että ehdinkö tehdä työt, milloin käyn seuraavan kerran suihkussa, ja miten voisin olla mahdollisimman vittumainen mutta silti asiallinen remonttia hidastaville tahoille laatimissani sähköposteissa. Viimeiseksi mainitussa aloin olla aika hyvä, koska juuri ennen pääsiäistä hommat nytkähtivät vihdoin liikkeelle: tarkistusmittaukset saatiin tehtyä ja tekninen valvoja näytti vaaleanvihreää valoa remontillemme.

Tässä vaiheessa raskaus alkoi toden teolla tuntua sillä lailla pysyvältä tilalta, etten enää seurannut sen etenemistä niin neuroottisesti kuin ennen. Kerroin viimeksikin, että aiemmin olimme tarkistaneet aina torstain ja perjantain välisenä yönä, miksi hedelmäksi tai vihannekseksi Nyqvistin koko muuttuisi uudella viikolla – mutta näillä viikoilla se unohtui tyystin. Sitä alkoi jotenkin luottaa siihen, että siellä se kasvaa ja kypsyy ja vesselöityy, eikä sillä tuntunut enää olevan juuri väliä, oliko se tällä viikolla salaatinkerän vai kurpitsan kokoinen. Mutta kyllä minua nauratti, kun viikon 25 alussa yksi sovelluksista kertoi vauvan koon. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Clue sanoo että VAUVA ON MUN PÄÄN KOKOINEN ja mulla lähtee järki 🤣🤣🤣 mit AKT vit lol.

Raskausviikolla 25 mulla todettiin raskausdiabetes, ja olin siitä aivan raivoissani. En ollut huolissani – se ei ole vaarallinen tila, ja sen hoito on melko yksinkertaista. Olin raivoissani, koska minua vituttaa se, että pitää rajoittaa syömisiä. Olen hyvin periaatteellisesti sitä vastaan, ja vaikka teen tietenkin mitä hyvänsä vauvan hyvinvoinnin eteen, minua ärsyttää ihan suunnattomasti se, että koska yksi sokeriarvo oli pikkuruisen koholla, mua aletaan holhota kuin jotain pientä lasta ja opetella jotain helvetin ruokaympyrää.

25+3: Voiiiii vittu mulla on raskausdiabetes. Raja-arvoista vain yksi on koholla ja vain tosi vähän mutta se perkele riittää. Vituttaa ihan vitusti. Tiedän että tää on yleistä (joka viides) eikä silleen hirveän vakavaa, mutta ärsyttää vaan niin helvetisti. Syömisten tarkkailu ei oo yhtään mun lempijuttu. Lisäksi mukana tulee tietty riski sairastua kakkostyypin diabetekseen sit tulevaisuudessa. Eikä sekään tietenkään oo maailmanloppu mutta kamooonnnn. On the bright side: mulla ei oo raskaushepatoosia. Jee.

Olin pyytänyt neuvolasta, että multa tsekattaisiin raskaushepatoosi, koska ihoni kutisi niin vietävästi. Olin kuullut terveydenhoitajan vastaanotolla, että etenkin käsien ja jalkojen kutina voisi olla merkki siitä, mutta minulla kutisivat pääasiassa nivuset, vatsa ja rinnat. Tuttuni kuitenkin suositteli mulle hepatoositestiä varmuuden vuoksi, ja olen iloinen, että se tarkistettiin, simppelillä verikokeella.

25+4: Tänään huomattiin että Nyqvistin potkut näkyy jo ulospäin! Ihan outoo. Voi tietty olla että ne on näkynyt jo aiemminkin, mutta me ollaan keskitytty vaan niiden tuntemiseen eikä katsomiseen. Se on niinku oikeesti olemassa kun se liikuttaa mun mahanahkaa ihan ulospäin! Tuomas tökki sitä tänään ja katteli potkuja ja hoki vaan: ”ihmeellistä”. On kyllä niin ihmeellistä kaikki. En ymmärrä miten ihmiset vaan elää elämäänsä ja jotain tällaista tapahtuu. Tajuuttekste tää on IHMEELLISTÄ!?!

Viikon 25 lopulla kävin Tampereella teatterissa (Anastasia oli upea, Nyqvist potki kuin viimeistä päivää, ja tekstasin sussulle, että fyikkelis, meidän lapsi on aloittanut kickboxingin) ja juhlimassa siskoni lasten syntymäpäiviä, ja kaikki oli ihanaa. Olin sopinut pitkälle viikonlopulle hirveästi tekemistä, joten tapasin suunnilleen kaikki sukulaiseni, kävin useissa ravintoloissa ja nautin elämästä.

Mutta koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, viikolla 26 mut valtasi kaikennielevä, kaamea stressi. Aloin vihdoin tajuta, että vauva syntyy jo melko pian, minulla on hirveästi töitä ennen sitä, ja monia asioita pitäisi saada valmiiksi (no, pakko ei tietenkään ole: vauva voi syntyä, vaikkei kuivakaappia ole järjestetty, mutta olisi hyvä että olisi joku hylly edes ajateltuna ennen kuin täytyisi keksiä, minne tuttipullot, potkuhousut, korvikkeet ja systeemit säilötään). Tämä oli nyt varmaan sitä, mitä kutsutaan pesänrakennusvietiksi, aikaa, jolloin tekee mieli valmistella kotia vauva varten. Harmi vaan, että minun kohdallani se meinasi sitä, että valvoin öisin miettimässä, mihin vauvan vaatteet ja vaipat laitetaan, enkä kuitenkaan saanut mitään tehtyä asian eteen. Aloin suunnitella pientä kylpyhuonefreesausta, jotta ihan hyvä, mutta vähän hankala kylpyhuone saataisiin toimivammaksi ennen vauvan tuloa. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että koko kylppäri”remppa” on pelkkä pipe dream eikä se tulisi koskaan toteutumaan. Olen huono tarttumaan toimeen, etenkin kun kyse on asioista joiden kanssa olen epämukavuusalueellani: peruuttamattomat esteettiset ja käytännölliset muutokset, jotka nielevät paljon rahaa.

26+0: Jossain mun sovelluksista sanottiin että nyt kannattaa laittaa sairaalakassi valmiiksi ja mulla loppui sydämenlyönnit. Niinku öö ei kai ny vielä? Siinä sanottiin myös että nyt kannattaa ostaa ja asentaa autoistuin ja tehdä synnytyssuunnitelma ja että nänneistä saattaa vuotaa maitoa – tai jotakin sen kaltaista. Ja mää olin ihan että noniiiii hold your horses otetaas vähän takapakkia nytte hei. Siellä myös sanottiin että raskauden kolmas kolmannes alkaa kohta ja musta siihen on vielä ihan hyvä tovi.

Edit: tilasin äitiyspakkauksen.

Raskausviikolla 27 kylpyhuoneestamme löytyi kosteutta. Tai siis: olimme freesaamassa kylpyhuonetta, koska olin tullut siihen tulokseen, ettei remontti kerta kaikkiaan ole tällä hetkellä mahdollinen. Silikonien vaihdon yhteydessä huomasimme, että kylppärin nurkassa oleva rikkinäinen laatta näyttää huolestuttavalta, ja kutsuimme huoltomiehen tarkistamaan asian. Hän pudisteli päätään ja sanoi, että huonolta näyttää. Ajattelin, että voi vittu varo mitä toivot: minähän olin halunnut “vähän freesata” kylppäriä. Nyt näytti siltä, että olisi pakko. Huoltoyhtiö teki isännöitsijälle raportin, ja isännöitsijä halusi teettää virallisen kosteusmittauksen. Minusta oli tietenkin tosi hyvä, että kylppärin tila tarkistetaan, mutta olin huolissani, koska kuka on koskaan kuullut nopeasti ja vaivattomasti toteutetusta kylpyhuoneremontista? Niinpä. Ei kukaan.

Toivoin, että stressin aiheet liittyisivät vauvaan eivätkä töihin, ja pidin sormet ristissä, etten sairastuisi johonkin maailmanlopun flunssaan tai oksennustautiin, jonka kourissa kaikki muut tuntuivat nyt kamppailevan. Puolisoni alkoi taas kutsua mua Röyhy-Roopeksi, koska mua röyhtäytti koko ajan niin paljon.

28+0: Mut ei siinä vielä kaikki: sain eilen meilin että meillä on joku ilmanvaihtohormi keittiön kaappien takana määräysten vastaisesti. Kaapit pitää poistaa kun hormi tullaan puhdistamaan ens kuussa, ja hormin pitää olla näkyvillä myös siitä eteenpäin eli pitää ottaa kaikki keittiön kaapit vittuun. Se venttiili on tietenkin siinä sillain keskellä seinää. Ja kaikki tämä, mukaanlukien huollon ylimääräinen käynti, pitää maksaa ite. Jos oikein hyvä säkä käy ni tässä tulee sit sekä kylppäri- että keittiöremontit. Ja rahaahan on – NOT. Tuomas on lomautettuna. Vittuuuuuughhhhhh.

Olin jo muutosta asti haaveillut myös pienestä keittiöremontista, koska asuntomme keittiö on pieni eikä kovin toimiva. Se on kuitenkin remontoitu vasta seitsemän vuotta sitten, joten sitä olisi typerä alkaa repimään alas. ihmiset aina puhuvat manifestoinnin puolesta, mutta tämä oli ihan next level shittiä: olin salaa pikkuisen toivonut että jossakin vaiheessa olisi varaa ja aikaa freesata kylppäriä ja keittiötä, mutta nyt näytti siltä että kumpikin pitäisi laittaa kokonaan uusiksi pika-aikataululla. (Tai no, pakkohan ei ole tehdä mitään – keittiön kaapit olisi voinut vaan irrottaa ja elää niin, mutta sitten keittiössä ei olisi YHTÄÄN säilytystilaa. Jokin ratkaisu olisi keksittävä, ja jos osa keittiöstä pitää laittaa uusiksi, samalla sitä laittaisi koko homman. Jos vaan ehtii.) Ajoitus oli naurettava: mulla oli elämäni kiireisimmät työviikot, vauva mahassa ja suihku pois käytöstä. Sussu oli lomautettuna, minä tiesin että mätkyt on tulossa, ja lisäksi tällä viikolla joku tuntematon tyyppi kävi puolisoni kimppuun täysin varoittamatta. Rikosilmoitus, lisähuoli ja -stressi ei ollut varsinaisesti se mitä kaipasimme.

Kävin suihkussa Yrjönkadun uimahallissa ja toisinaan kavereilla. Uimahallissa oli kivoin käydä, vaikka siitä pitikin maksaa: sai mennä silloin kun halusi, eikä tarvinnut sopia aikaa kenenkään kanssa. Uimahallissa suihkuttelu oli myöskin nopeinta (vaikka siinäkin kesti aina tunti), kun ei tarvinnut jäädä kohteliaisuuskahville. Sekä kavereilla että uimahallissa käyminen olisi ihan kivaa, jos elämässä ei olisi kauhea kiire. Ehtisi kahvitella ja vaikka saunoa (en käynyt kertaakaan uima-altaassa, vaikka kävin kolme kertaa viikossa uimahallissa, koska halusin vain nopeasti puhtaaksi ja kotiin jatkamaan töitä). Mutta nyt oli koko ajan vaan kauhea kiire ja tuska ja stressi.

Kaiken keskellä yritin ottaa rauhallisesti, jottei vauva kärsisi. Se oli kuitenkin kaikkein tärkein.

28+5: Tuomaksella on tapana etenkin iltaisin ja joskus muutenkin rutistella ja painella mahaa. Se tunnustelee missä vauva on ja juttelee sille niitä näitä, ja se on musta hirveän söpöä. Nyqvist potkii ja mekastaa tosi kovasti ja nyt potkut tekee välillä jo rajummin kipeetä. Nytkin just se valssaa mun virtsarakon päällä ja aisssss. On tosi outoa ajatella että tulee aika kun en enää tunne sen liikkeitä mun mahan sisällä. Ei mikään ihme että äidit kuulemma tuntee haamupotkuja synnytyksen jälkeen. Janita sanoi että se oli sairaalassa ollut synnytyksen ihan että öö jäikö teillä sinne joku.

Raskausviikolla 21 oloni oli tosi hyvä: pahoinvointi oli tyystin kadonnut, mutta tunsin jo vauvan liikkeet, joten en ollut jatkuvasti huolissani siitä, että onko kohdussa elämää (siis toki olin huolissani useinkin, en vaan osaa koko ajan uskoa, että kaikki menisi hyvin – mutta ne kaikkein pakokauhuisimmat huolet väistyivät tässä vaiheessa). Edelleen minun oli kuitenkin vaikea nähdä tulevaisuuteen. Minusta tuntui, että tässä se nyt on, koko prosessin ihmeellisin aika, kun maha on söpö ja pullea, ja vauvalla on ultrallisesti todistettuna kaikki hyvin, ja tunnen kun se potkii. Oli vaikea ajatella, että raskaus ei jatku tällaisena, ja että koko homman pointtihan on se, että vauva syntyy, ja sitten se kaikki ihmeellinen vasta alkaa.

No, ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: kropan kremppailu alkoi. Selkä kipeytyi helposti, ja lantio jäykistyi, jos makoili hetkenkin. Ummetus vaivasi, ja maha tuntui välillä niin hirveän täydeltä, että olo oli epämukava. Mikään ei kuitenkaan ollut (eikä ole) niin hirveää kuin se alun lamauttava pahoinvointi. Pärjäsin näiden olojen kanssa ihan hyvin. (Ja ummetukseen on onneksi lääkkeet.)

21+2: On vähän sellaisia epämukavia oloja. Maha on pinkeä ja tuntuu usein täydeltä ja pikkusen kipeältä. Ihoa kutittaa, varsinkin ylävatsasta ja rintojen alta, ja lantion seutu on jäykkä ku mikä. Erityisesti kaulan alueelle on kasvanut pieniä luomia. Tänään kävin katsomassa (siskontyttäreni) Nooran viikon vanhaa Tuike-vauvaa. Se oli niin ihana ja pieni että mää vaan itkin koko ajan 🥹♥️ se ei painanut paljon mitään, ja musta tuntui ihan älyttömältä että sellainen meilläkin on sitten touko-kesäkuussa.

Musta alkoi tuntua, että vauva saattaisi reagoida iiiiihan vähän ääniin. Kun olin livekeikalla, se rymisteli mahassa, vaikkei se yleensä juuri liikkunut, jos olin seisaallani (toim. huom. nyt myöhemmin se remuaa ja mellastaa kyllä ihan kaikissa asennoissa). Mutta ajattelin näistä tuntemuksista, niin kuin kaikista muistakin, että kaikki voi olla kuvitelmaa. En osannut yhtään tulkita vauvan rutiineja, elleivät ne olleet tosi selkeitä, kuten se, että iltaisin, kun makasin sängyssä, se liikkui eniten. Olin kateellinen äideille, joilla tuntui olevan jotenkin selkeämpi yhteys kohtuvauvoihinsa, ja jotka tunnistivat, että vauva reagoi tiettyihin asioihin tai tilanteisiin. Samalla kyllä ajattelin, että ihailemani vauvayhteys voi hyvin olla ihan sama juttu kuin se että syödessäni vaikka jätskiä saatoin sanoa, että joo Nyqvist selvästi tykkää jätskistä, vaikka mistä minä mitään tiesin.

Nyt, kun maha kasvoi ihan selvästi, huomasin että napani alkoi kasvaa umpeen, lol. Mulla on aina ollut sellainen aika syvä kuoppanapa, enkä ole oikein ikinä nähnyt miltä napani näyttää, kun se on ollut vain sellainen täydellisen pyöreä pikku kraatteri keskellä mahaa. Nyt se oli alkanut venyä ja vanua ja muuttua vähän sellaiseksi surumieliseksi suuksi, ja aloin pelätä, että se kasvaa kohta umpeen. (Sillähän ei siis ole mitään väliä. Mitä jollain navalla tekee? Ei mitään. Paitsi minä olen joskus kylvyssä vitsaillut että se on pikkuruinen uima-allas. Mutta voin kyllä elää ilman tätä vitsailua.) Ja sitten ystäväni kysyi, että ”onko sun napa jo pullahtanut”, ja olin ihan että jaa niinkö siinä käy. Kropan muuttuminen toisenlaiseksi konkretisoitui jotenkin tämän napa-asian myötä – vaikka edelleen, en tiennyt olleeni mitenkään kiintynyt omaan napaani. En ajatellut vartaloni muita muutoksia, mutta olin hirveän huolissani navastani. Mitä jos se ei koskaan palaudu ennalleen? Siis mikäänhän ei enää koskaan palaa ennalleen, meille tulee jumalauta vauva. MUTTA ENTÄS MINUN NAPANI??

(Oma napa on jotenkin niin ihanan ironinen ja symbolinen huolen aihe, että melkein ei edes naurata.)

Mutta katsoin minä näillä viikoilla oman navan lisäksi tulevaisuuteenkin. Aloin peruuttaa sähköpostiini tulevien uutiskirjeiden tilauksia, koska ajattelin, etten halua, että sähköposti tukkeutuu niistä äitiyslomalla. En ollut koskaan aiemmin tajunnut miten järkyttävän paljon saan täysin turhia uutiskirjeitä. Osan olen toki itse tilannut, mutta osa tulee sähköpostilistoilta, joihin minut on lisätty, koska olen toimittaja. Saan sähköpostin aina, kun jokin tietokonevalmistaja lanseeraa uuden hiiren, kun jokin kylpyhuonekalustefirma tekee mainosartikkelin siitä, kuinka sinäkin olet aina peseytynyt väärin, ja kun jokin pohjoispohjanmaalainen harrastelijateatteri aloittaa uuden näytelmän esittämisen. Siis ihan harmittomia juttuja, mutta en minä kirjoita näistä uutisia, joten en tee tiedolla mitään. Silti, kun klikkasin kerta toisensa jälkeen unsubscribe, ja sitten vielä kyllä, olen varma, ja luin ruudulta sanat “we’re sad to see you go” tms, olin joka kerta ihan että eisss ehkä minä haluankin ne IDO:n vessanpönttöuutiskirjeet??

22+3: Nyt oon alkanut ekaa kertaa miettiä, mitä aion ekana syödä sen jälkeen kun Nyqvist on syntynyt. Ehkä siksi että mun on alkanut tehdä mieli sushia. Tuomas kysyi yksi päivä, mikä on eka alkoholijuoma jonka haluan juoda – ENKÄ KEKSINYT MITÄÄN. Mitä mulle on tapahtumassa?? Oon alkanut myös miettiä mitä kaikkee vauva tarvii ja oon AIVAN SEKAISIN. Mistä mun pitäis tietää mitä tarvitaan!?? Onneks mitään ei tarvita vielä melko pitkään aikaan, eli hyvin ehtii miettiä (lue: panikoida). Sama mun vaatteissa: kuinka paksut äitiyssukkikset nun kannattaa ostaa? Entä se masutuubi, tarviinko mä sen oikeesti? Haluaisin myös jonkun ihanan äitiysvaatteen mutta tiedostan miten turhia ne on mutta oon kyllästynyt kulkemaan koko ajan samoissa mutta ei kannata ostaa jotain vaan pariks kuukaudeks mutta enkö mäkin ansaitsis jotain kaunista mutta äh miks kaikki äitiysvaatteet on rumia tai kalliita. Plus en thod jaksa sovitella MITÄÄN.

Tein pari hankintaa. Ostin äitiyssukkikset (btw mikä tää juttu on että äitiysvaatteita on kyllä monen kaupan valikoimassa, mutta niitä ei saa juuri mistään livenä? Online exclusive my ass) ja ne olivat minusta IHANIN VAATE EVER. Ne olivat niiiiin mukavat ja pehmeät, ja mahakin näytti minusta niissä ihastuttavalta. Luumustin kotona kaiket päivät pelkät sukkikset jalassa, koska ne olivat minusta niin ihanat ihanat ihanat. Lisäksi sain ystävältäni lainaan tukivyön, jota olisi hyvä käyttää, koska selkä oli alkanut kipeytyä kävellessä jo parin korttelin matkalla. Mutta päivänä 22+5 kirjoitin tukivyöstä:

Voi vittu EN IKINÄ MUISTA LAITTAA SITÄ. Oon jo monen korttelin päässä kotoa kun muistan että ai niin. Plus: se ois paras varmaan jos ois seisomatyössä tai kävis paljon kävelyillä, mutta se tuntuu musta hölmöltä laittaa se siksi aikaa ku kävelen kahvilaan, ottaa siellä sit pois, laittaa taas ku lähtee kotiin, paitsi jos meneekin sporalla ja aikoo istua siellä. Tai ehkä se ei oo yhtään hölmöä ja mä vaan kuvittelen, enhän mä tiedä! Koska en tosiaan oo kertaakaan muistanut ottaa sitä ees mukaan trolololoooo.

Viikolla 23 meillä oli neuvolakäynti, ja minusta oli aivan ihanaa istua siellä ja sanoa täydestä sydämestä, että voin tosi hyvin. Kaikki oli niin hyvin, että tilanteeseen alkoi oudosti tottua: me aina aiemmin odotettiin Tuomaksen kanssa innostuneina torstain ja perjantain välistä yötä, jolloin sovelluksiin vaihtuu se vihannes tai hedelmä, minkä kokoinen vauva on sillä viikolla. Mutta tällä viikolla me muistettiin katsoa se vasta lauantaina (kaali, papaija, maissintähkä). Hävetti, että ollaanko me nyt unohdettu meidän vauva. Mutta aika jotenkin vaan kului.

23+5 Mulla ei hirveesti oo ollut ehkä mitään pesänrakennusviettiä. Tai ainakaan en oo saanu täällä kotona mitään aikaiseksi, vaikka nurkkia pitäis siivoilla ja paikkoja laittaa valmiiksi. On hirveen vaikea miettiä tavaroita vauvalle. Tai ei ees tavaroita vaan tätä kämppää. Haluisin ehkä hoitopöydän, mut tarvittais itselle myös se vaatekaappi. Ja onkohan hoitopöytä ihan turha ku vaipan voi vaihtaa pesukoneen päälläkin? Mutta jonnekin pitäis saada vaipat ja rasvat ja vaatteet. Tilattiin Lastentarvikkeesta vauvaboksi ja Liberolta liberolaukku, niissä pitäis olla kans kaikkee kampetta. Vissiin äitiyspakkauskin pitäis hankkia jo kohta. Ja hakea ne kaikki tuet. Lol tarkistin just että äitiyspakkausta voi hakea kun raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää ja se on (ainakin Natural Cyclesin mukaan) just tänään 🤣.

Toim. huom.: ostimme Torista Ikean hoitopöydän ja netistä vaatekaapin viikkoa myöhemmin.

Valitin somessa herkkiä, palelevia nännejäni, ja sain paljon neuvoja, kuten villahuivin kietominen rintojen ympäri ja merinovillaiset rinnanlämmittimet. Harmi että mulla oli nämä kaikki vinkit jo käytössä, eikä niistä ollut mitään apua. (Plus: villahuivi rintojen ympäri ei minusta ole mikään neuvo, vaan kömpelö hätäratkaisu. Ei kukaan voi elää normaalia elämää villahuivi tisseissä koko ajan.) Sitten tuttu kätilö ja neuvolayrittäjä suositteli mulle nännikipuihin magnesiumtankkausta. Rintojen kylmyysherkkyys voi kuulemma olla Raynaudin oire, ja se voi ilmetä myöhemmin myös imetyskipuna. Magnesiumin tankkauksesta voisi olla siihen apu. Magnesium auttaa myös suonenvetoihin (vaikken niistä ollut kärsinytkään) ja levottomiin jalkoihin, ja se voisi vissiin ehkäistä rintatulehduksiakin, joten en nähnyt siinä haittaa, vaikka nännikipujakin oli vain harvoin. Harvoin, mutta ne olivat ihan karmeita. Magnesiumtankkauksessa magnesiumia vedetään iltaisin nostaen annosta joka ilta: ekana iltana kolme tablettia, tokana neljä, sitten viisi, kuusi, seitsemän ja niin edelleen, kunnes pitää käydä vessassa. Se on merkki siitä että magnesiumkatto on saavutettu. (Huom en ole kätilö, mutta jotenkin näin se meni. Kysykää joltain ammattilaiselta, jos haluatte tästä lisätietoa.) Mulla meni kuitenkin maha magnesiumista niin sekaisin niin nopeasti, etten pystynyt tekemään tankkausta oikein.

24+5: Magnesiumtankkaus on päällä ja oon oppinu esim sellasen kivan asian että mg aiheuttaa ilmavaivoja ja löysää vatsaa. Note to self: seuraavan kerran ku ummettaa ni magnesiumia vaan saatana. Eilen keksin nukkumaan mennessä että vitsi haluaisin olla mahallani. Sit se alkoi harmittaa ku en pystynyt, ja ärsytti että olin ikinä ees saanut koko ajatuksen päähäni. Sanoin siitä Tuomakselle ja se sanoi välittömästi: ”mahallaan on ihan perseestä” ja mua alkoi naurattaa niin paljon ettei enää harmittanut koko juttu. En kuulemma jää mistään paitsi vaikken voi olla mahallani.

(Syön edelleen magnesiumia iltaisin maltillisen määrän, eikä nännikipuja ole sittemmin ollut kuin ehkä kerran, joten ehkä siitä on kuin onkin ollut apua, vaikken oikeaoppista tankkausta pystynytkään tekemään. Mene ja tiedä.)

Sittemmin olen alkanut ajatella, että söin ja join mitä hyvänsä ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen, haluan tehdä sen mahallani ja testata, olenko jäänyt mistään paitsi.

Ensi kerralla: viikot 25–28 ja raskausdiabetesdiagnoosi.

Viikon 13 alussa liikkuminen ja kaikenlainen aktiivisuus alkoi tuntua lonkissa tai lantiossa tai joissakin sellaisissa paikoissa joita en ollut aiemmin joutunut juuri ajattelemaan. Seisominen kivisti, käveleminen kivisti, paikallaan oleminen kivisti. Ja yhtä aikaa laiskotti koko ajan niin paljon, ettei olisi huvittanut tehdä mitään. Mutta tietenkin sekin kivisti.

Odotimme tosi kärsimättöminä tuloksia kokeesta, jonka tarkoitus oli selvittää, onko meidän vauvallamme jokin kromosomipoikkeavuus. Aika mateli ja ryömi, ja tuntui että kärsimättömyyteen voisi kuolla, mutta viikko (maailman pisin viikko) kokeen jälkeen sain Naistenklinikalta puhelun. Koska kokeessa katsotaan vauvan kromosomit, samalla saa tietää sukupuolen (jolla ei tietenkään ole mitään väliä, mutta halusimme silti tietää. Jotenkin tuntui, että se konkretisoisi tätä muuten hyvin abstraktilta tuntuvaa asiaa).

Päivänä 13+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Tänään sain puhelun Naistenklinikalta: tulokset oli normaalit eli ei jatkotutkimuksia! Kätilö toivotti puhelimessa onnellista loppuraskautta. Olisin saanut tietää sukupuolen siinä heti, mutta halusin odottaa että kuullaan se Tuomaksen kanssa yhtä aikaa ja se oli töissä. Tulokset tulee myös kirjeitse joten avataan se sit yhdessä. On ollut taas tosi huono olo, ja aamulla tuli oksennus. Ei tee mitään ruokaa mieli ja jotenkin vituttaa vaan. Kävin tänään korona- ja influenssarokotuksessa. Perjantaina on neuvola ja vaikka ärsyttää mennä sinne aamulla ja huonovointisena niin tuntuu ihanalta ajatus että pääsee pitkästä aikaa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa kaikesta.

Korona- ja influenssarokotuscocktail laittoi kroppani ihan sekaisin (joka oli mulle aivan uutta, en ole koskaan aiemmin saanut mistään rokotuksesta oikeastaan minkäänlaisia oireita), ja seuraavana aamuna oksentelu ei ottanut loppuakseen. Melko pian kävi selväksi että kyse on jostakin muusta kuin raskausoireista. Kirjoitin muistiinpanoihini seuraavasti: (P.S. Anteeksi että kiroilen näissä muistiinpanoissa niin paljon. En ollut ajatellut julkaisevani niitä mihinkään. En myöskään halua sensuroida niitä, koska ne ovat niin raa’an rehellisiä.)

Vittu elämäni yks hirveimmästä päivistä. Oon oksentanut aamusta asti koko päivän, ja vasta nyt yhdeltä yöllä sain syötyä jotain. Tähän asti kaikki on tullut ylös vettä myöten. Vissiin joku rokotuksen sivuvaikutus. Kaamee hedari, hirvee väsymys ja todella heikko ja kuivunut olo. Oon nukkunu koko päivän. Toivottavasti Nyqvistillä on kaikki hyvin.

Ja tietenkin vauvalla oli kaikki hyvin. Kohtuvauvat eivät pikku vatsataudista hätkähdä, ne ovat sitkeitä. Tuntui silti ihan hirveältä, ettei saanut syötyä tai juotua mitään vuorokauteen. Aloin olla toden teolla kärsimätön vauvan sukupuolitiedon suhteen, vaikken ollut ajatellut että se olisi mulle tärkeää, enkä halua määritellä lapseni sukupuolta tai sukupuolettomuutta hänen puolestaan. Mutta jotenkin se, että kromosomit on tsekannut joku, ja tiedon olisi voinut kuulla jo puhelimessa mutta itse päätti odottaa kirjettä, sai jotkut todella vilkkaat kärsimättömyyssolut kehostani liikkeelle. Nyt alkoi olla jo kaksi viikkoa kokeen ottamisesta, eikä kirjettä ollut vieläkään tullut, vaikka tieto oli jo olemassa. Kirjauduin Maisaan ja Omakantaan ja Omapostiin ja K-kauppaan ja kaikkialle minne keksin monta kertaa päivässä vain pettyäkseni.

Päivänä 14+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Maisan mukaan vauva on sitruunan kokoinen. Clue sanoo kanelitanko ja Natural Cycles persikka (Maisassa oli persikka jo viime viikolla, Jenkeissä kaikki on suurempaa). Sukupuolitietoa ei oo vieläkään tullut, vaikka odotellaan sitä aivan kärsimättöminä. (Toim. huom. Clue on jo vuosia käyttämäni kuukautisseurantasovellus ja Natural Cyclesin otin käyttöön kun raskaus alkoi. Kummallakin voi seurata sekä kuukautisia että raskautta. Mulla on molemmista maksulliset versiot.)

Edit: meillä loppui kärsivällisyys kun tänäänkään ei tullut kirjettä Naistenklinikalta. Tuomas valtuutti mut soittamaan sinne, vaikka oltiin koko ajan ajateltu että halutaan saada se selville yhdessä. Soitin 28 kertaa ja varattua tuuttas koko ajan. Olin ihan varma että siellä on kätilöt laittanu luurin pöydälle jotta pääsis pikkuhiljaa lasketteleen viikonloppuun, mutta 29. kerta tärppäs. Me saadaan pieni poika!

Nyqvist on siis poika – ainakin jos kromosomeihin katsoo. Olin ehkä jo vauvalle työnimeä antaessani jotenkin maagisesti aistinut sen kromosomit, koska Nyqvist (tai varmaan mikä tahansa sukunimi) kuulostaa kieltämättä vähän sellaiselta pukuhuoneessa huudeltavalta nimeltä, jonka yhdistän maskuliinisuuteen ja sporttituoksuun. “Hei Nyqvist, onko sulla Menneniä? Omani on loppu” ja niin edelleen.

Olin ajatellut, että tieto vauvan sukupuolesta auttaisi jotenkin sen ajattelemisessa, että millainen tyyppi kohdussa majailee tai että millaista elämästä tulee, mutta menin siitä vielä enemmän sekaisin: nyt tiesin sukupuolen ja siksi yritin koko ajan olla kovasti ajattelematta sitä. Koska eihän sen tietämisen pidä vaikuttaa mihinkään. Lapsi mikä lapsi. Jotakin kuitenkin tapahtui samoihin aikoihin, kun saimme tietää sukupuolen – tai siis kromosomit. Aloin hetki hetkeltä uskoa enemmän, että kaikki saattaisikin sujua ihan hyvin.

En muista, missä vaiheessa huomasin, että kroppani alkoi kutista, mutta tässä vaiheessa minulle selvisi, että sekin on raskausoire. Etenkin rintoja, rintojen alusia, vatsaa, nivusia ja kainaloita kutitti koko ajan aivan vietävästi. Ymmärrän että iho venyy, ainakin rinnoista ja vatsasta, ja saattaa siksi kutista, mutta KAINALOT? Raskausoireet ovat kyllä hetkittäin ihan täysi mysteeri. Ai niin, tämäkin vielä: oikean silmäni ripset taittuvat yhtäkkiä itsestään kauniisti ylöspäin, vaikka minulla on surullisenkuuluisasti täysin piikkisuorat ripset. Kamoon Nyqvist, molemmat tai ei mitään, pliis.

Viikon 14 lopulla meillä oli neuvola-aika, jossa saimme kuulla vauvan sydänäänet. Se oli IHANAA. Ihanaa ei ollut se, että päätäni alkoi särkeä väkivaltaisesti. En tiennyt sitä silloin, mutta onneksi sitä kesti vain pari viikkoa. Pahoinvointi alkoi olla satunnaisempaa, mutta se ei lohduttanut, kun päähän sattui niin paljon ettei pystynyt nousemaan sängystä. Aloin opiskella imetyksestä, kuten neuvolassa kehotettiin, ja katsoin netistä videon vauvasta, joka ikään kuin ryömi tissille heti synnytyksen jälkeen (btw en thod tiennyt että vauva voisi osata tehdä niin) ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Yhtenä päivänä aloin itkeä spontaanisti sohvalla vain siksi, että ajattelin ohimennen sitä, miten paljon rakastan puolisoani.

Viikkojen vaihteessa saimme vihdoin sen odottamamme kirjeen. Siinä luki lakonisesti vain: “sikiö on poika”, ja jotenkin arvostin sen asiallisuutta.

Päivänä 15+4 kirjoitin: Tänään on tuntunut ekaa kertaa siltä että vatsassa on jotain. Ei liikkeitä mut niinku että siellä on jotain mitä siellä ei oo ennen ollut. Outo tunne.

Viikolla 16 tapahtui paljon: aloin tuntea kipeitä vihlaisuja vatsassani yskiessä tai nauraessa, ja siskoni kertoi, että niitä kutsutaan repimiskivuiksi. Harvoin olen kuullut yhtä kuvaavaa nimeä millekään asialle, koska siltä se juuri tuntui. Sillä viikolla aloimme myös miettiä nimiä. Koen sen (edelleen) hirveän vaikeaksi ja otan mielelläni ehdotuksia vastaan. Halusin epätoivoisesti tuntea Nyqvistin liikkeet, mutten tuntenut mitään, mistä olisin voinut olla varma (kirjoitin muistiinpanoihini että tunsin varmasti jotain, mutta mistä sen tietää oliko se Nyqvist vai aiemmin syömäni hamppari). Kävin ystäväni synttäri-illallisella ravintola Pleinissä, ja siellä otettiin raskausruokavalio aivan IHANASTI huomioon. Suosittelen lämpimästi. Kävin sokerirasitustestissä (minulla ei ollut raskausdiabetesta), lääkärintarkastuksessa (kaikki oli hyvin) ja ylimääräisessä ultrassa (koska en tiennyt, että lääkärissäkin ultrattaisiin) ja kerroimme raskaudesta julkisesti.

16+6 kirjoitin: No nyt on sitten kerrottu maailmalle. Oon aivan tuhannen liikuttunut siitä, miten vilpittömästi ihmiset onnittelee ja on onnellisia meidän puolesta. Niinku ei me olla ansaittu sellasta! Lol. Tänään aamulla vasta aamupalan jälkeen jouduin nieleskelemään puklua vartin. Mutta se ei tullut ulos joten jee! Ois ollu hirveetä jos ois tullu: olin syönyt paahtoleipää enkä pureskellut mitenkään erityisen huolellisesti.

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8

Ihan aluksi: suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä (minä itse en vielä tämän vuoden tammikuussa tiennyt), kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

No – sitten itse asiaan. Mehän yritettiin tätä vauvaa ihan tosissamme, joten olin koko ajan tosi tietoinen mun kierron vaiheista. Aina, kun oli suunnilleen ovulaation aika, pissasin ovulaatiotestitikkuun aamuisin, ja sitten yritettiin lemmiskellä sen mukaisesti, mitä se näytti (aikataulun mukaan lemmiskeleminen ei muuten ole lempipuuhaani. Kaikki sympatiani ovat ihmisten puolella, jotka “yrittävät vauvaa”. Se kuulostaa kivalta, siltä että paneksitaan vaan paljon ja ollaan iloisen toiveikkaita, mutta oikeasti se on tikkuun pissimistä ja stressaamista siitä, että ehtiikö tänään sekstailla, vaikkei tekisi yhtään mieli). Syyskuussa, noin neljä päivää testin varmentaman ovulaation jälkeen aloin tuntea arkuutta nänneissäni, ja kaksi päivää myöhemmin, kun arkuus jatkui, aloin epäillä, että nyt voisi olla tosi kyseessä. En usko henkimaailman hommiin, ainakaan ihan täysin, mutta toden teolla aloin epäillä raskautta sinä päivänä, kun olisi ollut meidän aiemman, kesken menneen raskauden laskettu aika. Se oli minusta jotenkin lohdullista ja runollista.

Mulle yksi tärkeä indikaattori raskaaksi tulemisessa on ollut mun Oura-älysormus. Viimeksi kun olin raskaana, aloin epäillä raskautta siksi, että Ouran data näytti mun kehon lämpötilan olleen reilusti koholla monta yötä putkeen, eikä niin ollut käynyt koskaan aiemmin. Tällä kertaa oli sama. Kuusi päivää ovulaation jälkeen Oura näytti, että kehoni lämpötila oli ollut kolmena yönä koholla. Näin oli käynyt vain kaksi kertaa aiemmin: silloin kun olin raskaana ja silloin kun minulla oli korona (se oli muuten thouds perseestä: luulin olevani raskaana, ja sitten ne kaksi viivaa piirtyivätkin ihan toisenlaiseen, hirveään testiin. Not cool).

Koska olin ollut jo kerran aiemmin raskaana muutamia viikkoja, osasin tunnistaa samankaltaisia merkkejä. Nännit tuntuivat siltä kuin joku olisi hieronut niitä raastimella, etenkin kun oli kylmä, ja pienikin ylämäki alkoi huohotuttaa. Minua alkoi närästää, ihan vähän, ja väsytti tolkuttomasti. Odotin reilun viikon, siihen päivään asti, kun kuukautisteni olisi pitänyt alkaa, ja tein testin vasta silloin. En tiennyt sitä silloin, mutta olin silloin 4 viikkoa ja 4 päivää raskaana (eli 4+4, kuten preggo lingolla sanotaan). Testiviiva oli haalea, ja mietin, kannattaako siihen luottaa. Kirjoitin muistiinpanoihini testin tekemispäivänä näin:

Se on positiivinen!! VOI HYVÄ LUOJA. Nukuin ihan paskasti kun stressasin tätä, ja aamulla Oura näytti että kehon lämpötila on laskenut. Olin sillee että noni se oli siinä. Olin varma että en oo raskaana. Nipistelin aamulla nännejä ja yritin miettiä että sattuuko niihin lol. Sattui vähän. Oon tosi innoissani mutta ihan vitun varovainen. Silloin viimeksi soitin heti lääkäriin ja jotenkin sekosin vaan siihen onneen. Nyt oon sillee että öö hmm kattellaan.

Kaksi päivää ensimmäisen testin tekemisen jälkeen oli puolisoni syntymäpäivä. Tein sinä aamuna kolme eri raskaustestiä, ja ne kaikki näyttivät positiivista, mutten uskaltanut luottaa niihin täysin rinnoin. Minusta testiviivat olivat hirveän vaaleita. Menimme sussun synttärin kunniaksi saariravintola Lonnaan syömään, ja vihasin kaikkea, koska en uskaltanut vielä kertoa henkilökunnalle, että minulla on raskausajan ruokavalio, mutten voinut tietenkään syödä tavallisen ruokavalioni mukaisesti. Ravintoloissa syöminen on rakas harrastukseni, ja anteeksi nyt vaan, mutta se on raskaana minusta ihan täyttä paskaa. Hyvä ruoka, jolle on paritettu oikea viini, ei tule oikeuksiinsa, jos siitä pitää poistaa elementtejä (omasta tahdosta riippumattomista syistä) ja nauttia se vissyn kanssa.

En uskaltanut vielä juhlia raskautta, mutta aloin olla varovaisen toiveikas, että ainakin se on aluillaan. Olimme yrittäneet tuloksetta hyvän tovin, ja olin alkanut jo olla epätoivoinen. Julkisen terveydenhuollon puolella on mahdollista päästä lapsettomuustutkimuksiin, mutta naisen 40-vuotissyntymäpäivään täytyy olla vähintään puoli vuotta aikaa silloin, kun lähetteet tutkimuksiin kirjoitetaan. Näin ainakin Helsingissä. Olin varannut ajan lapsettomuustutkimuksiin, koska 40-vuotissynttäriini oli vuosi. Jo aikaa varatessani toivoin salaa, että aika jouduttaisiin peruuttamaan siksi, että olenkin raskaana, enkä voinut uskoa että toiveeni kävi toteen. Kun soitin terveydenhuoltoon peruakseni ajan, puhelimeen vastannut kätilö henkäisi: “ai kauhee, mulle tuli oikein kylmät väreet”, ja minä aloin itkeä (tietenkin. Olen muutenkin herkkä liikuttumaan, mutta nyt minusta on tullut ihan next level märisijä).

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Olin eilen ihan varma, että tää on kemiallinen raskaus ja mulla alkaa menkat kohta. Että viivat vaan haalistuu haalistumistaan ja vuoto alkaa. Tissit ei oo ollut tänään oikeastaan ollenkaan kipeät. Mutta positiivista noi edelleen näyttää, eikä vuoto oo alkanut. Ehkä tässä voi kohta tuudittautua siihen että kyllä siellä jotain kehittyy. Toivottavasti loppuun asti.

Tein uuden testin joka päivä viikon ajan, ja pikku hiljaa viiva alkoi tummua.

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!