Ammatinvaihdosta ja uraunelmista
Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi.
No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There.
Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä.
Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)
Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".
Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.
Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut).
Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille).
Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan.
Unelmahommissa.
Oletko sinä unelmahommissasi?
Lue myös: