Maailman paras neuvo: älä neuvo ketään
Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)
Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).
Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.
Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.
Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:
“Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”
“OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”
“[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”
Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:
“En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”
“OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”
“Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”
Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.
Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.
Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)
Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:
“Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”
“Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”
“Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”
(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)
Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.
Lue myös: