Olen oppinut isältäni vaikka mitä. Esimerkiksi sen, että parisuhteessa pitää aina olla “intohimoa” (äidiltäni opin sitten sen että sillä tarkoitetaan seksiä), sen, että autolla ajaessa voi aina päästää jalankulkijat suojatien yli vaikka olisi kuinka kiire, sen, miten tehdään täydelliset paistetut perunat (niihin pannaan paljon voita ja rakkautta eikä anneta kenenkään muun koskea niihin) ja sen, ettei aina tarvitse tietää, mitä haluaa – sitä saattaa vaan ajautua oikeaan tilanteeseen.

Isän ansiosta olen myös oppinut liioittelemaan (ja sitten heti perään myöntämään että no ei niitä minun kimppuuni hyökänneitä susia kahtatoista ollut, niitä oli vain muutama, tai no ei oikeastaan sitäkään, yksi vain, eikä se oikeastaan ollut susi vaan kultainen noutaja, eikä se oikeastaan kimppuun hyökännyt, näin sen vaan ikkunasta), olemaan lempeä eli esimerkiksi lähtemään uudelleen käymään kaupassa vaikka ei olisi oma vika että jotakin on jäänyt hankkimatta (se oli niiden kahdentoista kimppuun hyökkivän suden vika katsos), kiinnostumaan 50-luvun soulmusiikista ja vanhoista musikaalielokuvista silloin kun muut ikäiseni popittivat Bät ja Ryyd -kasettia ja katsoivat Leijonakuningasta repeatilla (no shame, kulutin toki niitäkin loputtomasti, ja sanavarastooni kuuluvat edelleen sekä lause “nyt loppu sahti” että “limasta mutta maukasta”).

Mutta yksi oppi on minusta ylitse muiden, sillä se on paitsi käytännöllinen, myös nerokas. Se on mielipuolinen raikkaus.

Raikkaus. Ei rakkaus (vaikka iskä varmaan sanoisi että sekin on tärkeää).

Sellaisia oikeita sielusta kouraisevia oppejakin olen toki saanut isältäni paljon (esimerkiksi sen että vaikka välillä vituttaa ihan perkeleesti, on tärkeintä hyvä arki), mutta koska kuukausi sitten kirjoittamani juttu vanhempiini liittyen oli niin ällöttävän diippi ja ihana, keskitymme tällä kertaa kevyempiin aiheisiin. Mielipuolinen raikkaus tulee nimittäin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tujauksesta vissyä.

Kun teet kotioloissa jonkin simppelin drinkin – oli se sitten gin & tonic tai rommikola tai vaikka gin basil smash – lorauta sekaan kaato tai pari vissyä. Se tekee tujuista mauista hiukan laimeampia ja taittaa esimerkiksi limun makeutta, muttei kuitenkaan tee juomasta vetistä (kiitos kuplien). Se tekee drinkistä mielipuolisen raikkaan.

Siinä se oli. Sanoinko jo, että isäni on nerokas?

Mielipuolisen raikasta isänpäivää kaikille isille ja isänmielisille ja isänmielettömille ja ihan kaikille. Iskä, olet mielipuolisen rakas!

Vanhemmillani on tänään 49-vuotishääpäivä. Tänään on myös tasan 51 vuotta heidän ensitapaamisestaan. Se tapahtui Jyväskylän Ilokivessä, jossa järjestettiin tietokonetanssit. Nämä tanssit olivat eräänlainen Tinderin esiaste, matchmaking-treffitapahtuma, jossa sinkut oli pantu yhteen wanhan cunnon ATK:n avulla. (Kelatkaa, vuonna -68. Wanha cunnon ATK oli silloin uufi ichméllinen fyfteemi, jonka käyttämiseen tarvittiin todennäköisesti koko liuta viiksekkäitä valkotakkisia miehiä joilla oli kaikilla tohtorintutkinto ja oma simpsakka sihteeri. Olemme aika onnekkaita, että tänä päivänä Tinderiä pääsee käyttämään ihan ilman takkia. Vai olemmekohan kuitenkaan.)

No – oli tietokonetansseilla kuitenkin jotakin samaa Tinderin kanssa, sillä isäni ei livetapaamisessa to-del-la-kaan syttynyt hänelle valittuun treffikumppaniin. Kun tilanne sen salli, hän karkasi tietskaritansseista Ilokiven toiseen kerrokseen, jossa oli tavalliset tanssit. Hänen kaverinsa houkuttelivat hänet sinne kertomalla, että tanssilattialla nytkyy kiinnostavan näköinen daami. Tämä daami oli tietenkin äitini.

Iskä ja äiti vuonna 1969.

On tietysti tosi ihanaa, että vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Ja itse asiassa ne eivät voi olla yhtään ilman toisiaan: jos ne matkustavat vaikka laivalla, ne survoutuvat molemmat seitsemänkymppiset sellaiseen pikkuruiseen 80 cm leveään sänkyyn, koska eivät saa nukuttua yksin. Ne kuhertelevat koko ajan ja äitini on sanonut minulle, että rakastuu isääni joka päivä uudelleen. (Ällöä.)

Ittellä ei yhtään sama. Oma pisin parisuhteeni on kestänyt vain vajaa viisi vuotta, eikä kukaan kumppaneistani ole halunnut olla kanssani loppuelämää. (Välillä olen kateellinen myös ihmisille, jotka ovat olleet monta kertaa naimisissa, rontit, kun en itse ole päässyt vielä kertaakaan.) Väkisinkin välillä tuntuu, että jokin on mennyt perustavanlaatuisesti omalla kohdalla pieleen.

Siksi olen aina ollut vanhempieni avioliitosta sitä mieltä, että ihan kiva mutta vittu kun vituttaa tommonen rakkaus. Vituttaa, että siinä ne ihan kuin minua ilkkuakseen rakastavat vaan toisiaan ja muistuttavat minua päivittäin siitä, etten itse pysty samaan. Ihan paskaa esimerkkiä näytätte. (Mutta onnee ny 49 vuodesta hei.)

Mutta jotta minä (ja ehkä joku muukin siellä) pääsisi edes lähelle, olen kysellyt vanhemmiltani vuosien varrella runsaasti neuvoja. Jätän tästä pois ne, mitkä on liian henkilökohtaisesti minulle osoitettu (kuten "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO."), jotta mahdollisimman moni saisi näistä avun. Osa on tietysti tarkoitettu ihmisille, jotka ovat jo parisuhteessa eli ne eivät sovi esim minulle, THANKS FOR NOTHING, mutta muutamaa voi kyllä soveltaa jo kumppania etsiessä.

Muista intohimo.

Äiti: “Parisuhteessa tärkeintä on intohimo.”
Minä: “Olette aina sanoneet mulle noin. Et kai tarkoita intohimolla seksiä?”
Äiti: “Kyllä.”
Minä: “Yhhhh.”

Jaa arki.

Äiti: “Arkielämän jakaminen on kaiken perusta.”
Isä: “Joo. Pitää voida käydä toisen läsnäollessa vessassa.”

Muista iltapäiväseksi.

Isä: “Tämä on neuvoni tuoreille hääpareille. Keittiön pöydällä, jos mahdollista.”
Minä: “Yhhh.”

Älä kuvittele, että voit muuttaa toista.

Äiti: “Suurin virheeni parisuhteessa on ollut, että olen ajatellut voivani muuttaa kumppani toisenlaiseksi. Toisaalta nakkikioskilla käymisen sain kyllä kitkettyä tuosta miehestä. En voi sietää lihapiirakan hajua, en tiedä mitään kauheampaa, ja se halusi käydä nakkikioskilla aina iltaisin. Mun piti vieressä seistä tönöttää ja katsoa kun se korvat luimussa veti sitä kaameeta töhnää. Enää ei tarvitse.”

Kosketa.

Minä: “Yhhh, tarkoittaako tämäkin seksiä?”
Äiti: “Ei pelkästään. Arjessakin pitää pussailla, ja yöllä kosketan välillä vain muistaakseni, että toinen on vieressä. Mutta kyllä, myös hipelöinti on tärkeää.”

Muista sanoa, että arvostat.

Äiti: “Isäsi aina sanoo että arvostaa kaikkea mitä osaan, kokata, ommella ja muuta. Itse arvostan, että se on sosiaalisesti niin kaunis ihminen.”
Isä: “En mä nyt tosta tiedä, mutta kyllä toi äitis on kaunis.”

Tee kotitöitä – tehkää kumpikin.

Isä: “Kotitöiden jakaminen on kliseistä, mutta tärkeää. Olen aina tykännyt tiskata ja teen sen mielelläni..”
Äiti: “Mutta pyykkejä se ei osaa hoitaa. Minä pesen, se laittaa ne narulle.”

Muista pienet hyvät teot.

Äiti: “Palkitsen ruoalla ja puristelen näppylät. Mies tuo mulle kaikkea kaupasta ja rasvaa mun jalat.”

Vittuile.

Äiti: “Kumppanilta kestää vaikka mitä. Ensin olemme opetelleet riitelemään. Sitten olemme sopineet, ja se on ollut aika kivaa.”
Minä: “Yhhh.”

Disclaimer: vanhempani halusivat erityisesti korostaa, etteivät heidän neuvonsa ole yleispäteviä, vaan henkilökohtaisia. Itse haluaisin erityisesti korostaa että yhhhh.

Disclaimer, osa 2: oikeasti olen tietenkin tavattoman onnellinen vanhempieni puolesta (ja tietenkin myös omasta puolestani, että saan todistaa tuollaista ällösöpöilyä). Rakkaus on ihanaa!

Isäni on huippu. Hän on ihailtavan aktiivinen, rohkea kuin mikä (ei sellaisella nyrkit pystyssä -tavalla vaan esimerkiksi niin, että puhuu pokkana vierasta kieltä ulkomailla, vaikkei ihan osaisikaan), alati kiinnostunut uusista asioista, hyvä puhuja ja hauska seuramies (vaikkei ehkä paras vitsinkertoja, viimeksi vitsiä kertoessaan ei meinannut pystyä naurulta puhumaan), rauhallisin tuntemani kuski ja lempein koskaan kohtaamani mies. 

(Iskä on kuvassa keskellä, jos joku ei arvannut.)

Mutta ennen kaikkea isälläni on yksi taito, jonka toivon oppivani häneltä. Hänellä on pettämätön kyky arvioida asioiden täsmällinen paino pelkästään pitämällä niitä kädessään.

Erityisesti taito tulee tarpeeseen silloin, kun matkustetaan. Viimeksi, kun lähdin Espanjasta, iskä nosti matkalaukkuani ja sanoi: "Tämä painaa noin 18 kiloa." Sanoin isälle, että tarkistan sen sitten kentällä ja kerron, miten tarkkaan arvio osui. Hän sanoi: "Hetkinen", nosti laukun uudelleen ja korjasi: "Seitsemäntoista ja puoli."

Ja se perhana painoi tasan seitsemäntoista ja puoli kiloa.

Onnellista isänpäivää iskä! Rakastan sinua! 

Ennen kuin vanhempani jäivät eläkkeelle, toivoin aina, että sitten kun se tapahtuisi, ne ostaisivat kämpän Etelä-Ranskasta tai jostakin ja viettäisivät talvet siellä. Sehän tarkoittaisi nimittäin sitä, että minullakin olisi käytännössä kakkoskoti (ja lomakämppä Nizzassa). Olen sillä tavalla katsokaas opportunisti. 

Sitten ne jäivät eläkkeelle, mutta eteläeurooppalaista talviasuntoa ei vaan kuulunut. Ehdin jo tirauttaa muutaman itsekkään kyyneleen, kunnes muutama vuosi sitten ne keksivät, että on olemassa sellainen paikka kuin Torremolinos. 

Noin neljän vuoden ajan vanhempani ovat vuokranneet kolmiota torremolinoslaisessa lähiössä aina noin kuukaudeksi kerrallaan, syksyllä tai keväällä (tai kumpaakin). Ja tiedättekö te, mitä se tarkoittaa? Sitä että en olisi koskaan uskonut käyväni näin usein Torremolinoksessa. Ja rakastavani sitä.

Käymme siskojeni ja siskontyttöjeni kanssa Torressa mahdollisuuksien mukaan aina, kun vanhempanikin ovat siellä. Tai ainakin joku meistä käy (ja muut jäävät kotiin tuijottelemaan katkerina somepäivityksiä sieltä). Viimevuotinen reissu oli spesiaali: mukana olivat lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapsi. Tänä vuonna kukaan muu ei lähtenyt, ja eläkeläisillähän on siellä ihan tylsää yksin, joten minä uhrauduin. Merkittäköön historian isoon kirjaan, että nuorin tytär oli katraasta uhrautuvaisin, eikä suinkaan tehnyt itsestään koskaan numeroa.

Olen tosi onnellinen, etteivät ne ole ostaneet talviasuntoa Etelä-Euroopasta. Koska minusta olisi aika ankeea, jos vanhempani olisivat poissa kaikki talvet (paaaaitsi tietenkin jos viettäisin itsekin siellä kuukausikaupalla aikaa etätöitä tehden ja appelsiineja suoraan puista poimien, itse asiassa nyt kun mietin niin rupeaa vähän korpeamaan koko homma, olisivat nyt hommanneet sen asunnon kun kerran minä sitä niin kovasti toivoin). Nyt ne ovat suurimman osan ajasta lähellä Tampereella, ja minun elämässäni on pysyvyys ja rauha nyt ja iankaikkisesti.

Pointtini siis oli, että lähden ensi tiistaina lähes vuosittaiselle Torren reissulle ja lomailen siellä viikon kolmen kesken vanhempieni kanssa. Ja se tekee minut aivan valtavan onnelliseksi. Mutta ei siksi, että Torremolinos olisi minusta mikään maailman ihanin matkakohde. Siksi, että mun iskä ja äiti on maailman parhaat tyypit. 

Ai niin, ja katsokaa miten hauskaa meillä siellä aina on:

Lue myös:

• Suosittelen: tätiys

• Matala verenpaine? Lähde Espanjaan