Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)

Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.

Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:

• “Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”

• “OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”

• “[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”

Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:

• “En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”

• “OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”

• “Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.

Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.

Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)

Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

• “Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”

• “Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”

• “Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”

(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)

Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.

Lue myös:

• Parhaat saamani neuvot

• 9 esiintymisjännitysneuvoa, jotka voisivat olla myös seksineuvoja

• Selkäkipuja, osa 1: saamani neuvot

• Yksin yksillä: 5 + 1 neuvoa

Selässäni on välilevyn rappeuma. Tai no, oikeastaan sitä ei uusimman röntgenin mukaan enää ole (olen ihmeparantunut), mutta siitä lisää juttusarjan seuraavassa osassa. Joka tapauksessa olen kärsinyt jatkuvista selkäkivuista jo 11 vuotta. Kumartelu on vaikeaa (ja aamuisin mahdotonta), käveleminen vihloo viikoittain ja tavaroiden nostelu aiheuttaa pelkotiloja siitä, että jäänkin kyykkykumaraan päiväkausiksi.

Kun selkään sattuu, on jokaisella antaa neuvo. Ja se on tietysti ihan tosi ihanaa, koska hyvät neuvot ovat selkäkivuissa todellakin kallisarvoisia. Ongelmana on se, että selkäkivut ovat vähän niin kuin ihonhoito tai maitotuotteet tai uskonto: kukaan ei voi tietää omien kokemustensa perusteella, mikä toimii jollekulle toiselle. (Olen tyystin lopettanut ihonhoitotuotteiden suosituksiin uskomisen. Jos suosittelijalla ei ole koskaan yhtään näppyä, kiitos kuuluu hänen äitinsä, ruokavalionsa, ympäröivän ilmaston ja kosmisten paravoimien yhteisvaikutukselle, ei naamarasvalle.)

Olen kuitenkin saanut selkäkipuihini valtavan paljon neuvoja. Olen yrittänyt noudattaa niitä kaikkia, mutta olen tajunnut, että se veisi minut todennäköisesti psykoosiin. Saamani neuvot ovat nimittäin seuraavat:

• mene hierojalle

• älä hyvä luoja mene koskaan hierojalle, ei kipeää selkää saa hieroa

• mene magneettiin

• älä vaan mene magneettikuvauksiin, kuolet klaustrofobiaan eivätkä ne kuitenkaan kuvaa oikeaa kohtaa

• venyttele

• älä herranen aika venyttele, pahennat vaan tilannetta

• mene röntgeniin

• ei röntgenissä kannata kenenkään käydä, saat syövän

• mene kiropraktikolle

• älä hyvä ihminen kiropraktikolle mene

• lepää

• älä missään tapauksessa lepää ollenkaan, se on saatanasta

• liiku

• mitä tahansa teetkin, älä vaan liiku

• mene osteopaatille

• jos menet osteopaatille, et enää koskaan kävele

• mene lenkille

• älä vaan lenkkeile, selkäsi menee sijoiltaan

• mene jäsenkorjaajalle

• jäsenkorjaajat osaa mitään tehdä, minäkin voin heilutella sulkia pääsi päällä ja syöttää sinulle pupun papanoita

• mene akupunktioon

• älä hullu mene ainakaan akupunktioon, nehän ovat ihan oikeita neuloja

• mene fysioterapeutille

• älä vaan mene fysioterapeutille, ne ovat puoskareita kaikki

• mene salille

• älä missään tapauksessa mene salille, kuolet

Että sillä lailla. 

Onko teillä selkäkipuja? Millaisia neuvoja te olette saaneet? Ja ennen kaikkea: onko neuvoista ollut hyötyä?

Lue myös: 

• Inspiroivia otteita ruokapäiväkirjasta

• Oppiminen on mahtavaa eli tarina siitä kun twerkkasin

• Viikottainen nöyryytys eli miksi käyn tanssitunnilla

(Kuvissa olevat ihanat, vaaleanpunaiset pellavalakanat ja niiden sisällä olevat peitot on saatu Familonilta blogin kautta. Ja kyllä. Pallerehdin niissä ALASTI.)

Minä kun olen erikoistunut tällaisten käsittämättömän hyödyllisten blogikirjoitusten tehtailemiseen, kuten moni jo tietää, niin nyt olisi taas sellaista helmistöä tarjolla ettei paremmasta kuulkaa väliä. Kas tässä, olkaa hyvät: esiintymisjännitykseen tarkoitetut neuvot, jotka toimisivat hyvin myös tilanteessa, jossa henkilö on ensi kertaa intiimissä kanssakäymisessä uuden ihmisen kanssa. 

Valitse teema, josta olet kiinnostunut. Tämä on olennainen neuvo. Kaikki tietävät, että esiintyminen on paljon merkityksellisempää, jos sinulla on tunteita aihetta kohtaan.

Harjoittele esitys niin hyvin, että osaat sen ulkoa. Muista, että esiintymistä voi harjoitella myös ilman yleisöä. Tai apuvälineiden avulla.

Pidä vartalo suunnattuna yleisöön. Esiintyminen selin yleisöön voi olla hankalaa. Mutta toisaalta voit joskus kokeilla esiintyä vaikka kyljelläsi tai jopa selin, vaihtelun vuoksi.

Muista hengittää. Tämä on tärkeää. Esiintymisestä (tai eloonjäämisestä) ei tule mitään, jos lakkaat hengittämästä.

Katso yleisöäsi silmiin (tai ainakin saa yleisö tuntemaan, että katsot sitä silmiin). Koska on tärkeää, että yleisö tuntee olonsa tärkeäksi.

Muista, että yleisö on puolellasi: sekin haluaa, että pärjäät hyvin. Yleisö ei missään nimessä toivo, että epäonnistut.

Älä mieti liikaa, mihin kätesi laitat, mutta älä ainakaan laita niitä taskuun. Tai hetkinen. Onko "tasku" jotain nuorisokieltä? Ehkä voitkin laittaa ne taskuun?

Muista vuorovaikutus: anna yleisöllesi aikaa reagoida esiintymiseesi. Esiintyä ei voi ilman yleisöä, vaikka harjoitella voi. Sinäkin saatat nauttia esiintymisestä enemmän, jos saat yleisöltä jotakin vastapalvelukseksi.

Harjoitus tekee mestarin: ensi kerralla menee varmasti paremmin. Ellet sitten laittanut käsiä taskuun kysymättä ensin. 

Esiintymisen iloa!

Lue myös:

• Gordon Ramsay haluaa pesää

• Prime tit ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

Ihana ystäväni Viivi vinkkasi uudesta must have -sovelluksesta The List App, jossa voi rakentaa listoja mistä hyvänsä. Mistä hyvänsä! Anteeksi vaan, mutta sovellus on niin helppokäyttöinen, että tämä blogi saattaa muuttaa sinne ikuisiksi ajoiksi. 

Tykkään listoista - ihan sikana. Ja listasovelluksessa niitä voi julkistella menemään kuin missä tahansa Twinstassa konsanaan. Mutta jotta ketään ei korpeaisi jo alkuunsa, päätin suomentaa ekan listani ja julkaista sen täällä blogissa. (Tällä ei ole muuten mitään tekemistä sen asian kanssa, että kukaan ei vielä seuraa minua List-sovelluksessa tai ole edes vilkaissut koko listaa.)

Tadaa: 

Parhaat koskaan saamani neuvot (joista suurimman osan olen saanut elokuvista tai keksinyt itse):

• Pue aina puhtaat alusvaatteet. (Koska on aina olemassa mahdollisuus, että joudut onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan, jossa joku takuulla näkee ne.)

• Pidä aina takataskussa vitsi tai pari. Et koskaan tiedä, milloin sellaista tarvitset.

• Kun esittelet ihmisiä toisilleen, kerro aina, mistä tunnet heidät. Se on paitsi kiinnostavaa, antaa myös ihmisille jotakin, mihin tarttua (ja lisäksi saat itse puhua jaaritella menemään, koska se on kuitenkin sitä, mitä sinä itse haluat kaikkein eniten maailmassa tehdä).

• (Katso edellinen) Jos et muista esittelemäsi ihmisen nimeä, voit aina sanoa jotakin tyyliin: "Tässä on Mika, tunnen hänet motocross-kisoista Jemenistä. Mika, tässä on... Hei hitto, mistäs me muuten tunnemmekaan?" Toimii joka kerta.

• Näytä kuvassa aina hyvältä, jos avaat suusi ja teeskentelet, että sinulle olisi juuri huudettu "YLLÄTYS!"

• Pyyhi aina tietokoneesi pornosivuhistoria heti.

​...ja sitten kaikki tervetuloa The List Appiin.

On ihana ajatus käydä yksin baarissa. Tässä minä olen: aikuinen nainen, valkoviinilasillisella, yksin. Eikä minua nolota. Eihän?

Jos suunnittelet yksin baariin menemistä, ota huomioon seuraavat 5 + 1 seikkaa:

1. Kun menee yksin baariin, baari täytyy valita tosi hyvin. Se voi olla joskus vaikeaa: baari ei saa olla liian suosittu tai täynnä, koska muuten ei löydä paikkaa (yksinjuovan paikka on ehdottomasti baaritiskillä), muttei myöskään liian tyhjä, koska miksi sinne muuten menisi (no juomaan, duh, mutta noin niinkun muuten).

2. Yksin baariin menevällä täytyy olla jotain tekemistä. Facebook ja sähköpostit on hyvin äkkiä kahlattu kännykällä läpi, eikä sen jälkeen enää keksi muuta - mutta kirja voi taas olla liikaa: olet kaikesta huolimatta baarissa. Lehti saattaa sopia, mutta ihmisten tuijottelu ja keskustelujen vierestä seuraaminen käy aivan yhtä hyvin (ks. kohta yksi: baarissa tulee olla muita ihmisiä).

3. Hyvällä säkällä vierustoverista löytyy juttukaveri, mutta huonolla säkällä se on joku juntti. Erään kerran istuin pitkän illan yksin baarissa Espanjassa San Sebastianissa ajatellen, että kyllä espanjalaisesta kapakasta juttukaveri löytyy, jos jostakin. Baari oli aluksi täysin tyhjä, lopulta tupaten täynnä, ja join pullollisen skumppaa (sivistyneesti lasin kerrallaan tilaten, tietenkin) ja kaksi olutta, ja minulle juteltiin kahdesti: joku pyysi tulta ensin itselleen, sitten kaverilleen.

4. Baarimikostakin voi saada juttuseuraa, mutta sillä saattaa olla kiire - ja täytyy myös muistaa, että se on töissä, jolloin riskinä on "no mikäpä ettei" -syndrooma, jossa yhdestä aikuisen naisen nautinnollisesta viinilasillisesta tulee pullo tai kaksi ja muutama tequila päälle.

5. Yhdessä kapakassa ei voi juoda kuin yhden drinkin, sillä vessaankin on välillä päästävä, ja sillä välin menettää joko paikkansa tai kaiken mukanaan tuomansa omaisuuden. Riippuu toki kaupungista, missä on: Mansessa tavarat säilyvät paikallaan tuntikaupalla, Barcelonassa eivät niinkään.

+1. Vaikka olostaan nauttisi kuinka, on silti yksin baarissa.