Olen halunnut listata urani epäonnistumiset jo pitkään (lol, who doesn’t). Koin, että globaali kriisi ja pandemia on oikea hetki tälle, koska mikä olisikaan parempi paikka pysähtyä omien epäonnistumisten äärelle kuin maailman masentavin tilanne. Jee.

#etäpäivälooks

Urapolkuni ei ole ollut kovin suoraviivainen. Paitsi jos suorat viivat ovat sellaisia että välillä ne loppuvat seinään ja sitten ottavat takapakkia ja sitten niistä piirtyykin kolmiosainen kukkulajono jonka keskimmäinen kukkula on muita korkeampi ja kaksi sen molemmilla puolilla pieniä jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Olen kokeillut monenlaista ja myös epäonnistunut useasti, vaikka ulospäin saattaa näyttää siltä, että kaikki on ollut minulle jo pitkään selvää. Ai ei näytä siltä? Yhtään? Otan yhteyttä imagovastaavaani.

Asiaan! Tässä lista “urani” epäonnistumisista (valitsin vain sellaisia epäonnistumisia, jotka ovat tarpeeksi massiivisia ansaitakseen paikan epäansioluettelossa. Vähän sama kuin oikeassakin CV:ssä: ei sinne laiteta mitään että “olen käynyt internetissä” vaan sellaisia että “ATK-ajokortti, Pyynikin yläaste, 1997, BOOM”).

2003: Pääsin kuukaudeksi työskentelemään telemarkkinoijana toimistossa, jossa soiteltiin ihmisille ja tarjottiin heille maksullista mahdollisuutta lisätä matkapuhelinnumero puhelinluetteloon. Numeron liittäminen maksoi muistaakseni 50 euroa vuodelta, muttei siinä vielä kaikki, sillä kaupan päälle sai myös puhelinluettelon. Kyllä, luit oikein. Sen paksun kirjasen, joka tuli muutenkin kaikille pyytämättä kotiin. Vihasin työtäni ja olin siinä ihan paska. Join työpäivän aikana niin paljon vettä kuin pystyin, jotta voisin käydä mahdollisimman usein vessassa. Se oli ainoa pätevä syy panna soittotietokone pauselle. Eräänä lauantaina toimistolla järjestettiin superlauantai: provikka tuplattiin ja paikalle tuotiin RedBull-tyttöjä, jotka jakoivat energiajuomaa cheerleader-asuissa. Kysyin, missä RedBull-pojat ovat olivat, koska tytöt eivät olleet minusta itselleni kohdennettu houkutus mennä töihin. En saanut vastausta. Lopetin kuukauden kestoisen työsuhteeni jo kahden viikon jälkeen ja ryhdyin siivoojaksi.

2003: Kun valmistuin lukiosta, kysyin opoltamme, mihin minun kannattaisi hakea kouluun, jos en halua päästä sinne. Tiesin lähteväni ulkomaille, mutta kolmeen kouluun oli pakko hakea, jottei menettäisi työmarkkinatukea mahdollisessa työttömyys- tai työharjoittelutilanteessa. Opo suositteli minulle Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelylinjaa. Naputtelin sen hakemukseen, ja pääsykoekutsun tullessa menin pääsykokeisiin – ja minä perhana pääsin sinne. Epäonnistuin epäonnistumisessa.

2004: En päässyt opiskelemaan musiikkia, vaatesuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria tai ranskaa.

2004: Hain opiskelemaan vaikka mitä (ks ylempänä), ja pääsin Stadiaan opiskelemaan restonomiksi. Orientaatiopäivänä pummin uudelta koulukaverilta kolme röökiä ja lupasin tuoda hänelle seuraavana päivänä röökit takaisin. Ajattelin pääseväni restonomikoulutuksella ravintolaketjun johtajaksi, ja kun ekan päivän puolessavälissä kerrottiin, mistä voi ostaa kokin vaatteet ja turvakengät ihka oikeaa keittiötyötä varten, olin ihan että “hyi en minä tänne mitään ruokaa tekemään tullut vaan muita käskemään” ja lähdin lätkimään. Uusi entinen koulukaverini ei koskaan saanut savukkeitaan. Sorry!

2004: Työskentelin osa-aikaisena krääsäkaupassa Helsingin keskustassa, ja minulle tarjottiin myymälävastaavan paikkaa ketjun Espoon-liikkeestä. En ottanut työtä vastaan, koska en halunnut vastuuta ja pelkäsin, että totun myymälävastaavan kuukausipalkkaan enkä enää koskaan hakisi opiskelemaan (legitiimi pelko sinänsä, koska raha kiinnostaa). Sain potkut seuraavalla viikolla, päivää ennen kuin koeaikani meni umpeen.

2005: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2005: Sain työn R-kioskilta. Olin Kauppatorin kioskilla harjoittelussa neljä päivää (joiden aikana kiskalle soitettiin poliisit kolmesti ja ambulanssi kerran), ja niiden jälkeen minun piti tehdä yksin yhdeksän tunnin työvuoro. Sisälmykseni vääntyivät solmuun pelkästä ajatuksesta, ja asiaa vakavasti kahdenkymmenen minuutin ajan punnittuani soitin itkuisena paniikissa työnantajalleni ja sanoin, ettei minusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön. Kaverini kiusaavat minua luovuttamisesta vieläkin, viimeksi kaksi viikkoa sitten. (Kunnioitan edelleen jokaista ärrän työntekijää valtavasti: yksi ihminen tekee siellä abyyt seitsemäntoista henkilön duunit.)

2005: Hain töihin Taloustutkimukselle osa-aikaiseksi tutkimushaastattelijaksi. En ollut myöhässä työhaastattelusta, mutten varsinaisesti ajoissakaan (kröhöm), ja jotenkin siinä kävi niin, että paikalle pelmahdettuani jouduin tutkimushaastatteluun – en työhaastatteluun. Tutkimus oli tarkoitettu tupakoitsijoille (en ollut sellainen vaikka pumminkin uudelta entiseltä koulukaveriltani kolme tupakkaa edellisenä vuonna), enkä voinut osallistua. En uskaltanut kertoa totuutta, joten esitin tuohtunutta että “ei teille kyllä tällaisia virheitä pitäisi tapahtua”, otin suurieleisesti silmiä pyöritellen minulle tarjotun Stockmannin lahjakortin vastaan ja juoksin (Stockan Herkun juusto-osaston kautta) kotiin.

2006: Halusin Lahden ammattikorkeakouluun opiskelemaan musiikkiteatteria. Pääsykokeissa oli paljon erilaisia tehtäviä – yksi niistä oli suomenkielinen lauluesitys. Menin lavalle ja kohtasin arvioivat opettajat. Yhden heistä etunimi oli sama kuin minun toinen nimeni, Marietta, joka on melko harvinainen nimi. Juttelimme nimestä, kerroin jonkun kaskun, opettajat nauroivat ja minä ajattelin että tervetuloa kouluun, Timpsi, helvetin hyvä veto, paikka on todellakin sinun. Sitten kerroin heille mitä aioin laulaa. Sitten sanoin että halusin ensin laulaa ihan toisen laulun, mutten jaksanut opetella sen sanoja. Siinä vaiheessa näin kun kaikki opettajat, Marietta mukaan lukien, vetivät nimeni yli listasta (ja kirjoittivat nurkkaan “ttu mikä ääliö”).

2006: en päässyt opiskelemaan musiikkia, musiikkiteatteria tai ilmaisutaitoa.

2007: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2008: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

(Kaikille lienee selvää, etten päässyt opiskelemaan musiikkia. Onneksi. Minusta olisi ollut siihen yhtä paljon kuin minusta oli telemarkkinoijaksi tai R-kioskin myyjäksi tai Taloustutkimuksen haastattelijaksi. En hakenut musakouluihin enää tämän jälkeen. Valmistuin vuonna 2009 sosionomiksi ja vuonna 2014 toimittajaksi, ja harrastan musiikkia enää omaksi ilokseni.)

Epäonnistumisia on lukemattomia muitakin, mutta ne eivät ole piirtäneet sieluuni yhtä syviä jälkiä (enkä ole saanut niistä lahjakortteja). Ensi kesänä minulle tulee täyteen kuusi vuotta yrittäjyyttä, joten olen jo vuosia tehnyt työni pääasiassa kotoa ilman housuja – kuten suuri osa meistä kaikista tällä hetkellä – ja silloinhan ei mikään voi mennä pieleen. Krhm.

Siitä tulikin mieleeni: olen kirjoittanut kotona työskentelystä muutaman jutun, joista saattaa olla näinä vallitsevina aikoina etätyöläisille hyötyä. (Hyöty on termi, jota tässä blogissa viljellään laajalti ja täysin perusteettomasti. Vähän niin kuin näitä sulkumerkkejäkin.)

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Freelancerin viikkokalenteri

• 5 + 1 vinkkiä kotitoimistorotalle

P.S. Epäansioluettelon ovat tehneet ennen minua ainakin Juliaihminen (joka osasi myös kertoa mistä koko homma on peräisin, menkää lukemaan sieltä), Anna Liljeroos ja Sivuraiteilla-Emilia, joka minut koko hommaan houkutteli.

Minulla on työelämässä yksi pyrkimys. Se ei liity etenemiseen, menestykseen tai palkkioihin. Eikä edes työkykyyn, työaikoihin, työn sisältöön tai omaan tyytyväisyyden tasooni.

Se liittyy sähköpostiin.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Jätän sähköpostilaatikkoon lukemattomiksi kaikki sellaiset viestit, jotka vaativat minulta toimenpiteitä. Lasku, jota ei ole maksettu, merkitään lukemattomaksi. Ketju, johon en ole vastannut (vaikka olen lukenut sen), merkitään lukemattomaksi. Tapahtumakutsu, johon en ole vastannut koska en vielä tiedä, haluanko osallistua tapahtumaan, merkitään lukemattomaksi.

(Huomasin kirjoittavani passiivissa “merkitään lukemattomaksi” ihan kuin minulla olisi joku jakkupukuinen tiimi, jonka kanssa on sovittu, että näin täällä meillä toimitaan. On aina toimittu ja tullaan aina toimimaan, ja keitäpäs tyttö kahvit. Todellisuudessa teen tietenkin töitä aina yksin keittiön pöydän ääressä paskaisessa tukassa ilman vaatteita. Siinä niitä meilejä sitten merkitään passiivissa menemään lukemattomiksi. Näin kauas olen vieraantunut todellisuudesta.)

Jokainen lukematon meili symboloi tehtävää, joka on tekemättä. Tehtävää, joka kuiskii alituisesti korvalehdellä, millainen luokaton ihmisperse olet, kun et ole tätäkään vielä hoitanut. Se sykkii punaisena ja syyllistävänä, irvokkaana pallerona ikonin kulmassa puhelimen ruudulla. Se näyttää numeerista paska ihminen -indeksiä selaimen välilehden otsikkopalkissa (jossa tällä hetkellä lukee Inbox (9) tiia.m.rantanen(a)gmail.com, joka ei ole hyvä, muttei huonokaan: muistan erään kuukauden, kun minusta tuntui, etten millään pääse 23 lukemattoman säköpostin alle).

Ja tehtäväni ihmisenä, yrittäjänä, tämän maailman kansalaisena, on se, että kaikki sähköpostit olisi aina luettu. Silloin on maailmassa (lue: minun sielussani) rauha (lue: mahdollisuus nukkua aamulla vielä hiukan pidempään) ja ihmisillä (lue: minulla) hyvä tahto (lue: aikaa katsoa vielä yksi true crime -dokumentti).

Ihan lähimmissä ystävissäni on ihmisiä, joiden puhelimen pikkuinen paholaisen meili-ikoni vilkuttaa jatkuvasti jotakin 3826:a lukematonta sähköpostia, ja minä kysyn heiltä MIKÄ SAATANA TEITÄ VAIVAA ja vastaan samalla itse omaan kysymykseeni, sillä saatanahan se on, vanha vihtahousu itse, joka houkuttelee lukemattomien meilien kiviselle tielle. En tiedä, miten heidät voisi pelastaa. Ehkä he selviävät. (Mutten tiedä miten. He eivät varmaan koskaan katso true crime -dokumentteja.)

Siksi minulla on nyt kaksi kysymystä: 1) kuinka monta meiliä sinulla on lukematta juuri tällä hetkellä? Ja 2) miten voit elää niiden kanssa?

Lue myös:

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• 5 asiaa jotka opin itsestäni kun kävin läpi KAIKKI koskaan kirjoittamani blogitekstit

• Ammatinvaihdosta ja uraunelmista

Kun aloitin yrittäjänä noin neljä ja puoli vuotta sitten, ajattelin, että oma firma tekee minusta skarpin, vakavasti otettavan aikuisen. Sellaisen, jolla on nimikoitu kuulakärkikynä, sähköpostissa järkevät kansiot ja kalenteri täynnä merkintöjä, joissa jopa lukee mitä varten ne on tehty. (Ja avaimenperässä ostoskärrypoletti. Vai hetkinen. Liittyiköhän se vanhemmuuteen, ei aikuisuuteen? Tai siihen, että omistaa auton?) Kävi kuitenkin ilmi, että sellainen pitäisi osata olla ihan itse. 

Onneni on, että ympärilläni on paljon muitakin itsensätyöllistäjiä, joilla on samanlaisia elämänhallintahaasteita kuin minulla. Ei niistä mitään hyötyä ole, mutta on kiva välillä tietää ettei ole näiden ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa aivan yksin. Sanottakoon, etten suinkaan väitä, että nämä ovat yrittäjien yksinoikeuksia. Mutta olen kyllä huomannut, että oireet kasaantuvat kaltaisteni lapsettomien itsensätyöllistäjien keskuudessa. Osa tosin saattaa sopia myös nisteihin. Hups.

No mutta. Tiedät, että elämänhallintasi on kohdillaan (yhtä kohdillaan kuin minulla), jos nämä merkit sopivat sinuun:

• Tavallinen aamiaisaikasi arkena on noin kello 13 (kuvassa)

• Heräät silti usein kylmässä hiessä aamuseitsemältä, koska riittääkö sinulla töitä/aika kaikkiin töihin

• Olet oppinut ajattelemaan, ettei suihkuun tarvitse mennä jollei ole menossa jonnekin koskaan

• Sinulla on ergonominen ergonomisehko työpiste, joka toimii lähinnä vaatetelineenä, koska teet työt aina kumarassa liian matalan sohvapöydän ääressä tai peittokasan keskeltä sängystä

• Tiskaat useammin kuin koskaan

• Sinusta on edelleen hienoa, että voit tehdä töitä vaikka alasti, vaikka luulit että glamour kaikkoaisi ajan myötä, ja välillä sinun tekee mieli kirjoittaa se sähköposteihin tai kuiskata vaivihkaa puhelimessa: "arvaa mitä olen nakuna"

• Sinulla on krooninen huono omatunto kaikesta: siitä että olet koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä, etkä ole koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä

• Askelmittarisi saattaa helposti näyttää monenakin päivänä noin 210 askelta, ja käänteinen enkkasi on 96 askelta, vaikka olit hereillä ja työn touhussa koko päivän (#vainkotonatyöskentelyjutut)

• Käyt lounaalla yleensä puoli viiden aikoihin

• Muistat pestä hampaat ensimmäistä kertaa koko päivänä vasta juuri ennen lounasta

• Sinulla on hirveä kiire, mutta ehdit hyvin katsoa työpäivän aikana kokonaisen kauden kiinnostavaa tv-sarjaa

• Olet jo tällä viikolla mennyt nukkumaan ainakin kolme kertaa vasta aamukahden jälkeen ilman että olet ollut rimpsalla (ja mitään hyväähän ei koskaan tapahtu aamukahden jälkeen, vaikka se on kyllä minusta ihan puppua, minulle on esimerkiksi ihan viime aikoina tapahtunut paljonkin kivaa aamukahden jälkeen, pussailu liittyy)

• Aamutakki, jota et koskaan uskonut käyttäväsi, on jokapäiväisessä käytössä ainoa vaate, jota käytät

• Olet oppinut järkeilemään itsellesi, että sipsipussi on ihan tasapainoinen ateria, jos sen kaveriksi syö porkkanan tai kolme miniluumutomaattia, tai jos tomaatit ja porkkanakin vahingossa unohtuvat, se lasketaan silti ihan tasapainoiseksi ateriaksi, koska se ei ole esim jäätelö

• Olet hyväksynyt että hätätapauksessa myös jäätelö on ihan tasapainoinen ateria.

P.S. Kun perustin yrityksen, sain porttiteorianomaisesti postissa nimikoidun kuulakärkikynän, jollaisia minun toivottiin tilaavan suorastaan sadoittain, ja sen mukana seuraavanlaisen viestin: "Ajattele, kuinka vaikuttuneita asiakkaasi ja liiketuttavasi ovat, kun annat heille tämän erityisen liikelahjan. He muistavat huomaavaisuutesi päivittäin nähdessään mainosviestisi kynässään ja näyttävät kynää lisäksi ystävilleen, jotka myös ihastuvat tähän ainutlaatuiseen lahjaan." Kirjeessä mainittiin myös "rohkea, nykyaikainen muotoilu". Kynää en valitettavasti löytänyt enää mistään, mutta onneksi minulla on siitä tämä ikivanha instatallenne. 

Lue myös: 

• Mitä olen oppinut yrittäjänä?

• Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun" ja muut ammattiriesat

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• Freelancerin viikkokalenteri

Olisin hirveästi halunnut kirjoittaa tähän tekstikenttään vain kaksi sanaa: "en mitään". Mutta sitten ajattelin että a) siitä ei olisi kyllä kenellekään hyötyä, b) se naurattaa vain vähän ja c) se ei edes pidä lainkaan paikkaansa. 

Yritykseni (tai siis toiminimeni) täyttää tänään neljä vuotta. Aika tuntuu yhtä aikaa tosi lyhyeltä, koska eihän siitä ole kuin pikku turahdus kun raavin viimeisetkin rahani kokoon, jotta sain maksettua sen 118 euroa, joka patentti- ja rekisterihallitukselle maksetaan, ja tosi pitkältä, koska minusta tuntuu että olen tehnyt näitä samoja hommia niin kauan kuin muistan.  (Tosin minulla on kyllä ihan naurettavan huono muisti, että saattaahan se pitää paikkansakin.)

Tutkiskelin Facebook-aikajanaani vuodelta 2014 ja yritin löytää jonkin voitonriemuisen päivityksen yrityksen perustamisesta, muttei sellaista ollut. Eikä kyllä mikään ihme: väänsin opinnäytetyötä, kärsin sydänsuruista, tein helvetisti töitä ja tappelin starttiraha- ja liiketoimintasuunnitelmapaperikasojen kanssa. Ei siinä varmaan yksi yrityksen rekisteröinti paljoa tuntunut.

No, sitten itse asiaan. Kun panin firman pystyyn (minusta on ihana puhua firmasta, vaikka olenkin pelkkä toiminimiyrittäjä), kaikki varoittelivat että se on sitten hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Ja että se on hieno juttu, jota tekemällä oppii paljon. Ja tässä se, mitä olen oppinut:

Saa tekosyyn valittaa aina kaikesta. Mulla ei ole hei ollenkaan lomaa, kun olen katsos yrittäjä. Tämä on katsos hirveän rankkaa ja täytyy aina olla skarppina. Eihän mulla ole edes työterveyttä, ei meillä yrittäjillä katsos sellaisia luksuksia ole. Minähän olen katsos nytkin töissä, kun ei yrittäjällä ole kato aikaa levätä. Joo, voin laittaa firman piikkiin, mutta minähän sen katsos maksan itse kuitenkin. Ja niin edelleen. Ja valittaminen on elämän suola. 

Ihmiset pitävät sinua pikkuisen rohkeampana ja vahvempana kuin muut. En osaa edes laskea, kuinka monta kertaa minulle on sanottu: on kyllä rohkea veto tolla lailla heittäytyä yrittäjäksi, itse en pystyisi. Joo, on tosi rohkeaa nukkua aamuisin pitkään ja tehdä hommia kylpytakissa sohvannurkasta ja menettää elämänhallinta täysin. Tunnenkin itseni tosi vahvaksi.

Yrittäjä on cool. Ehkä minulla ei ole kovin korkeat tavoitteet elämässä, mutta minusta on edelleen ihan käsittämättömän coolia sanoa "mulla on oma yritys". 

Kaikkein tärkeintä yrittämisessä on, että on hyvä kirjanpitäjä. Tosin siinä on myös ongelma, ja se on se, ettei juuri kukaan halua vinkata omastaan. Parhaimpia kirjanpitäjiä ovat äidit, puolisot ja pikkuruisten pitäjien perinteikkäät paperinpyörittelijät, joille kuitit pitää lähettää kirjepostissa ihan fyysisesti, mutta ne eivät tietekään ota asiakkaita, jotka eivät ole niiden puolisoita, tyttäriä tai poikia tai ylipäätään uusia ihmisiä. 

Verot ovat perseestä. Maksan niitä mielelläni ihan oikeasti, mutten aiemmin tiennyt, että yrittäjänä ne pitää oikeasti fyysisesti oma-aloitteisesti maksaa. Ne eivät mene automaattisesti jostain naps vaan. Ja koska ne eivät mene automaattisesti, on niillä myös deadline, jonka joku yrittäjä saattaa joskus unohtaa, ja sitten tulee myöhästymismaksuja ja se on perseestä. 

Yrittäminen on parasta. Saa itse päättää kaikesta, valittaa koko ajan, olla mukarohkea ja mukavahva, tehdä töitä silloin kun haluaa ja ainakin yrittää pitää aivan helvetin pitkän kesäloman (kerron sitten elokuussa, miten meni). Suosittelen kaikille. 

Lue myös: 

• #Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun" ja muut ammattiriesat

• Freelancerin viikkokalenteri

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

Oletko sinä unelmahommissasi?

Lue myös: 

• Neljä vuotta yrittäjänä – mitä olen oppinut?

• Lapsuuden haaveammatit

• Freelancerin viikkokalenteri

• Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun"

Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.

Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:

Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.

Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.

Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten. 

Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.

Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)

On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)

Kirjoitin aikoja sitten jutun siitä, miten ihmisellä pitäisi olla tiettyjen ammattikuntien edustajia kavereina. Keittiömestarikaverista on hyötyä, koska se osaa laittaa sinulle aina törkeän hyvät pöperöt, kun kutsut itse itsesi kylään. Lääkäriystävä uusii reseptit ja rauhoittelee sinua tekemiesi nettidiagnoosien jälkeen. Taksikuskifrendi antaa kunnon kyydit (tirsk) ja tietää parhaat snägärit. Ja niin edelleen. 

(Koska ystävien pointtihan on tietenkin se, että niistä hyötyy jotenkin. Duh.)

Juttuhan oli tietysti epätoivoinen ystävienhakuilmoitus vitsi, ja sen lopussa tarjosin myös omia palveluksiani ystävänä, vaikken oikein tiennyt, mitä sosionomi/toimittajaopiskelija osaisi ystävilleen tehdä. Nyt tiedän. En voi nimittäin kahden käden sormilla laskea, kuinka monta kertaa olen kuullut seuraavan kaltaisen lauseen:

"Hei sähän voisit kirjoittaa mun kämppiksen / isäpuolen / kummitytön / mökkinaapurin bändistä / lemmikkipupusta / startup-yrityksestä / taikinafetissistä jutun."

Lukemattomia ja uskomattomia ovat ne asiat, joita ihmiset luulevat toisten haluavan lukea lehdestä. Toimittaja voi tietenkin myös tarkistaa kavereidensa koulutehtävät, opinnäytteet ja gradut kielivirheiden varalta, kirjoittaa hakemuskirjeet ja onnittelukortit sekä tietysti hankkia kaikenlaista ilmaiseksi. Not. 

Mutten suinkaan ole ainoa. Ammattiriesoista kärsivät lähes kaikki muutkin. Näin:

Kirjanpitäjälle: "Hei sähän voisit tehdä mun veroilmoituksen."

Pankkiirille Rahastonhoitajalle Pörssimeklarille Kenelle tahansa pankin työntekijälle: "Hei sähän voisit antaa mulle vähän sijoitusneuvoja."

Nuoriso-ohjaajalle: "Hei sähän voisit opettaa tolle meidän teinille vähän kuria."

Elektroniikkamyyjälle: "Hei sultahan saa varmaan sen uuden iPhonen kahdella markalla."

Lääkärille: "Hei sähän voisit tarkistaa yhden luomen tossa mun vasemmassa pakarassa. Tai no on se vähän alempana. Siinä välilihassa tai siinä. Ai sä olet röntgenlääkäri? No mutta kyllähän sä sitä silti voit katsoa hei."

Putkimiehelle: "Hei sähän voisit varmaan tehdä ton meidän kylppärirempan? Kahdella markalla."

Vaatesuunnittelijalle: "Hei sultahan onnistuu varmaan toi mun housujen lyhentäminen / hääpuvun ompeleminen / mun koko vaatekaapin uusiminen niin että näytän tästä lähtien joka päivä Olivia Palermolta? Mutta siis sillain että mun ei tarvitse ostaa yhtään uutta vaatetta."

Lastentarhanopettajalle: "Hei sähän voisit opettaa ton meidän pikku Ridgen lukemaan."

Ja niin edelleen. Kerro mulle,

mistä ammattiriesasta sinä kärsit?

P.S. Minä kirjoitan ne onnittelukortit kyllä ihan mielelläni. Olen siinä aika hyvä.

Lue myös:

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• Lapsuuden haaveammatit

• Freelancerin viikkokalenteri

Missä olet Laura? kysyi minulta joitakin viikkoja sitten vinkkejä tehokkaampaan työskentelyyn kotityöläiselle ja freelancerille. Keksin niin monta hyvää, että päätin jakaa ne täälläkin, Lauran luvalla toki. Neuvot sopivat erinomaisesti myös vaikkapa gradun tai lopputyön tai jonkin muun suureellisen projektin tekijälle.

Työn touhussa tässä.

Olen työskennellyt freetoimittajana melko lailla tasan neljä vuotta. Rontti kolme vuotta sitten perustin oman yrityksen ja ryhdyin täysipäiväiseksi freelanceriksi (virheellisesti ennen valmistumistani tosin, joka tuli myöhemmin maksamaan minulle noin 2800 euroa opintotukien ja korkojen takaisinmaksussa, #girlboss), joten minulle on ehtinyt kertyä ihan mukava kavalkadi varsin hyödyllisiä fokusointi- ja tehokkuuden maksimointitapoja. 

Tässä ne tulevat:

Pue rintaliivit. Aloitan yleensä työnteon heti herättyäni. Ensimmäiset tunnit istun koneella keittiön pöydän ääressä aamutakki päällä ja silmät rähmässä. Kun keskittyminen herpaantuu, tuovat rintaliivit hommaan ryhtiä. Niistä tulee sellainen olo, että on ihminen, työtä tekevä ihminen, eikä pelkkä kasa saamatonta lihaa. Ja jos kerran olet jo suhraamassa pikku hakasia kiinni, voit samantien pukea päällesi joitakin muitakin vaatteita. Ihmisyyden tunne sen kun kasvaa. (Jos et yleensä käytä rintaliivejä esimerkiksi sukupuolesi vuoksi, kokeile jotakin vastaavaa, jotakin ryhdikästä. Vaikka tärkätty paita. Eikö sellainen löydykin kaikilta? Hyvä.)

Anna itsellesi tauko. Kun naputtelu alkaa maistua puulta, tarvitset ehdottomasti tauon. Itse katson yleensä jakson Frendejä tai Officea tai hätätapauksessa jotakin sarjaa, joka on minulla kesken. Vain hätätapauksessa tosin, koska liian kiinnostavaan taukopuuhaan saattaa vahingossa tempautua aivan liian pitkäksi ajaksi. Mutta joskus annan itselleni kyllä armoa ja katson sitä Officeakin kaks- eikun kolm- eikun nelj- tai siis kahdeksan jaksoa, tai ihan niin monta kuin tauko sillä kertaa vaatii. Työn tauottaminen on katsos varsin tärkeää.

Kuuntele voimabiisisi. Jokaisella meistä on ultimate-all-time-favourite-biisi, joka saa vipan puntiin joka ainoa kerta, ja jonka tahtiin ei voi olla tanssimatta kuin viimeistä päivää. Itselläni se on Luther Vandrossin Never Too Much. Mutta varo! Krebaus voi olla myös ansa: itselleni käy usein tanssiessa niin, että innostun ja alan ajatella, että hei, tämähän voisi olla päivän- eikun viikkoni urheilukerta jos tanssisin oikein kovasti, ja sitten tanssimisessa meneekin tosi pitkään (tyyliin vartti) ja yhtäkkiä onkin ihan hiki ja sitten pitää venytellä ja mennä suihkuun ja sekoittaa palautusjuoma ja sitten työpäivä alkaakin olla jo paketissa.

Pakene hetkeksi ja tee jotakin ihan muuta. Joskus työ vaatii hetken, johon paeta velvollisuuksia. Silloin voi vaikka nyppiä säärikarvoja, silittää lakanat tai keksiä jotakin tuiki tähdellistä tekemistä, kuten erään kerran minun oli aivan helvetin tärkeä opetella, miten servetistä taitellaan lootus. 

Hoida elämäsi kuntoon. Joskus työnteko on hankalaa, kun elämä on muuten ihan sekaisin. Duunit sujuvat helpommin, kunhan ensin saat muut elämän osa-alueet jiiriin: pese pyykit, tiskaa, siivoa, treenaa, ulkoile, näe kavereita, hanki rakastaja, käy terapiassa, lämmitä perhesuhteet, lähetä joulukortit, osta uusi dödö (ja vanupuikot ja sampoo ja vartalorasva ja aurinkopuuteri ja hammastahna koska ne kaiki loppuvat mystisesti aina samalla kertaa), tee vapaaehtoistyötä, tue paikallisia yrittäjiä ja ota multivitamiini.

Muista tsekata somet. On hirveän tärkeää, että kesken kirjoitustehtävän selaa vähän sosiaalista mediaa. Itselleni tulee pakottava tarve katsoa kaikkien tilaamieni YouTube-kanavien uusimmat videot aina juuri silloin, kun pahin työsuma on päällä. En katso videoita koskaan muuten, mutta iltana ennen deadlinea niistä tulee velvollisuus, joka on suoritettava, tai muuten universumi räjähtää tuhansiksi pikku sirpaleiksi, jotka tekevät paskamaisia pikku viiltoja varpaidenväleihin. 

Ja nyt huomaan, että nämä minun neuvoni ovat melko tällaisia sijaistekemis- ja taukopainotteisia ohjeita, eivätkä oikeastaan liity työntekoon millään lailla, mutta haluaisin muistuttaa, että olen itse kuitenkin pärjännyt näillä jo vuosia. Että etköhän sinäkin. 

Lue myös: 

• Freelancerin viikkokalenteri

• 5+1 vinkkiä kotitoimistorotalle

Olen haaveammatissani. Minusta on ihanaa olla toimitttaja, vaikka kaikki tekemäni työt eivät olekaan ihan unelmista rakennettuja. En muista, että olisin lapsena koskaan haaveillut toimittajuudesta (vaikka leikin kyllä monesti mediatalon pamppua, koska julkaisin useita täysin mielipuolisia lehtiä, kuten Tessi-tehtävälehti, jonka yksi puuha oli neliruutuinen ristikko). Muistan kuitenkin muutaman muun haaveammatin:

Tarhan keittäjä

En halunnut päiväkoti-ikäisenä mitään muuta niin paljoa kuin sujauttaa harsomaisen, paperisen suihkumyssyn päähäni ja hämmennellä itseni kokoisia, höyryäviä kattilallisia pinaattikeittoa. En tiennyt mitään keittäjän työtä hienompaa. Sitä paitsi päivän saisi aina hengailla itseni ja kavereideni kaltaisten kivojen viisivuotiaiden kanssa - mikä voisi olla parempaa? Päiväkotini keittäjän kutittelutaidoilla saattoi myös olla osuutta haaveammatin rakentumiseen: tyyppi, joka on niin hyvä kutittelija, tekee varmasti siistiä työtä.

Sihteeri

Suosikkipuuhaani lapsena oli ottaa vastaan mielikuvituspomolle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä ja kuljeskella ympäriinsä kyniä ja papereita pullollaan oleva käsilaukku olalla keinuen. Rakensin itselleni hiuspannasta ja lyijykynänpätkästä headsetin, johon asiakkaat soittelivat ihan solkenaan. Nyt vanhemmiten mietin, miksen halunnut olla sihteerin sijaan se, jolle viestit toimitetaan, mutta syy taitaa olla vain siinä, ettei toimitusjohtaja päässyt täyttelemään kiinnostavia soittopyyntölomakkeita. Niihin sai laittaa rasteja ruutuun ja kaikkea.

Ihotautilääkäri

No, okei, en oikeasti tiedä, mikä lääkäri haaveissani olin, mutta sen tiedän, että stetoskoopit tai kuumemittarit eivät liittyneet unelmieni lääkärin työhön. Tämä ei myöskään ollut niitä saunan alalauteilla touhuttuja millanen sulla on -tyyppisiä lääkärileikkejä. Minulla oli tapana asetella kaverin selälle märkiä talouspaperin paloja ja kuoria niitä sitten iholta pinsettien avulla. Nyt kun tarkemmin miettii, ehkä kyseessä olikin face/off-henkinen plastiikkakirurgiahaave.

Kirjailija

Vaikken muista koskaan tietoisesti lapsena halunneeni toimittajaksi, unelmoin ala-asteella vuosikausia siitä, että saisin olla kirjailija. Tosin silloisessa lapsen mielessäni kirjoituskoneella naputtelemani puolikkaat liuskat riittäisivät lukijoilleni, ja kirjoittamisen sijasta päätyöni olisikin itse asiassa hengailla Stephen Kingin kanssa hedelmätoffeita syöden ja Christine tappaja-autosta keskustellen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tosielämässä minusta tuli ensin sosionomi, lastentarhanopettaja ja nuoriso-ohjaaja ja sittemmin toimittaja. Mutta jos ihan totta puhutaan, peitän kotona vieläkin kokkaillessani joskus hiukseni suihkumyssyn alle ja unelmoin salaa Stephen Kingistä.

Freetyö on rankkaa.

Maanantai: Ah, onpa ihanaa, ettei tarvitse välttämättä herätä aikaisin. Otankin tämän päivän vähän kevyemmin ja käyn vaikka Hesburg- eiku pilateksessa. Pehmeä lasku viikonlopusta ja niin edelleen. Kyllä freetyö on mahtavaa. Mikseivät kaikki tee tätä?

Tiistai: Voi saatana. Mullahan on töitä kasakaupalla. Miksi, oi miksi en tehnyt näitä eilen? Kuolen tähän työmäärään, kuolen ihan takuulla. Jaa, hetkinen. Tänään onkin jokin pressiaamiainen. Ja lehdistölounas. Ja iltapäivällä on joku tilaisuus, jossa tarjoillaan viiniä. Tässähän tulee kauhea kiire. Ja illalla tulee Hottikset. Ja Ensitreffit alttarilla. En (ehkä) kuolekaan.

Keskiviikko: Voi saatanan saatana. Mulla on niin helvetisti töitä, etten selviä tästä millään. Paniikkikohtaus. Stressihäiriö. Niskatkin ihan jumissa. Freelancerin elämä on niin stressaavaa! Miksi kukaan ei ymmärrä? Nyt on kyllä pakko mennä shiatsuun. 

Torstai: Voi saatanan saatanan saatana. Mullahan ei ole yhtään töitä! Millä ihmeellä minä nyt elätän itseni? Mitä minä oikein syön ensi viikolla? Millä maksan vuokran? Menetän kohta työhuoneen, asuntoni ja kaikki ystävät, sairastun keuhkokuumeeseen ja kuolen köyhänä ja yksin vanhat samettihousut jalassa eikä kukaan pyyhi puhelimeni internethistoriaa ja kaikesta saan syyttää sitä, että valitsin freelancerin työn.

Perjantai: Luojan kiitos on perjantai. Niin minäkin sanoisin, jos en olisi freelancer. Mutta kun olen. Tämä on just tätä, kun töitä pitää painaa vuorokauden ympäri ja kaikki viikonloputkin. En minä minnekään afterworkille voi mennä, vaikka kaikki kutsuvat. Toisaalta – en voi kyllä kieltäytyä kutsustakaan. Se olisi epäammattimaista. Minnekäs minä ne söpöt samettihousut paninkaan?

Lauantai: Huoh. Siis mitään ei voi tehdä, kun koko ajan pitää olla töissä. Kyllä minäkin lähtisin museoon ja kirpparille, jos pystyisin, mutta kun täytyy tehdä nämä työt. Pakko varmaan lähteä skumppabrunssille, että saa Instagramiin jotakin sisältöä. Sehän on brändilleni tärkeää. Freelancerina. 

Sunnuntai: Voi saatanan saatanan saatana. Kyllä sitä ihmisen pitäisi edes sunnuntaina saada levätä.

Teetkö töitä kotona? 5 + 1 vinkkiä, ole hyvä. 

Pue rintaliivit
Tämä tosin pätee vain, jos olet nainen tai luokittelet itsesi sellaiseksi.
Miksi? Rintaliivit päällä tulee paljon skarpimpi olo - ihan kuin olisi töissä, kun jokin ruuminosa on vaatekappaleen vanki.

Älä meikkaa
Tämä sen sijaan pätee molempiin sukupuoliin.
Miksi? Meikittömyys pienentää pakenemismahdollisuuksia. Jos teet töitä kotoa, kotona sinun tulee pysymän. Kevytkin meikki lisää kauppaan tai lounaalle livahtamisriskiä huomattavasti. (Miehet tai vähän meikkaavat voivat kokeilla permanent-tussia kasvojensa ihoon, se ajaa saman asian. Esimerkiksi viikset tai k**** otsassa toimivat loistavasti.)

Pane kaikki treenivaatteet pesukoneeseen
Tee tämä heti työpäivän aamuna, niin etteivät vaatteet ehdi kuivua.
Miksi? Aamupäivän juoksulenkki saattaa tuntua kotitoimistolaisen mielestä ylivoimaisen houkuttelevalta. Liikunnan kaltaisen tuhoavan toiminnan riskit vältät parhaiten panemalla kaikki urheilu- (ja varmuuden vuoksi remontti-) vaatteet pesuun.

Pidä huoli, että jääkaapissa on riittävästi kaikki erilaiset napostelutarpeet täyttäviä tuotteita
Oikeasti. Kaikki napostelutarpeet.
Miksi? Kauppaankarkaamisriski kasvaa, jos voimakkaat mielihalut yllättävät, vaikka olisitkin noudattanut toista sääntöä (vinkkiä. Vinkkiä! Nämä ovat vinkkejä, eivät sääntöjä. Note to self). Pelkkä makea ei riitä, sillä mitä jos suolaisenhimo iskee? Tai kirpeäntarve? Tai Stevialla maustetun punaisen greippijaffan kaipuu?

Keksi taukoviihde, joka ei vie sinua mukanaan
Tiskaaminen tai lyhyt Youtube-popitus sopii hyvin tähän tarkoitukseen. Daytime-tv ei käy. 
Miksi? Taukoviihteeseen jää surkuhupaisan helposti koukkuun, terveisin nimimerkki Olen katsonut kaikki kakkuihin, häihin ja huutokauppoihin liittyvät ohjelmat, mitä miltään kanavalta tulee ikinä.

Lakkaa ajattelemasta, ettei sosiaalisen median selaus ja päivittäminen olisi työntekoa
Miksi? Koska muuten petyt itseesi yhä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja sitten twiittaisit siitä. Ja ottaisit hassun instagram-kuvan. Sitten julkaisisit sen Facebookissa. Ja sitten vasta harmittaisi.