Raskausviikolla 17 aloin voida paremmin – ja tietenkin huolestuin silmittömästi sen sijaan, että olisin nauttinut hyvästä olosta. Mutta ei hyvä olokaan ollut ihan kokonaisvaltaista: minua alkoi ummetuttaa.

17+4: On niin normaali ja hyvä olo, että taas huolestuttaa. Ärsyttää etten tunne vielä liikkeitä tai minkäänlaista kuplintaa. Mutta siis IHANAA voida vihdoin hyvin! Mun tekee jopa mieli mennä ravintolaan! Virtsakokeen tulokset on mun nähdäkseni normaalit, eikä proteiinia ole eli raskausmyrkytystä ei ole. Jouduin kyllä tekemään kokeen kahdesti, kun labra ei ollutkaan enää auki kun menin palauttamaan putiloita 😅 oli hieno tunne kuljeskella pissapullot taskussa jouluostoksilla.

Ummetus on alkanut vaivata toden teolla. Pakko hakea jotain lääkettä kun en oo tottunut tällaiseen: en ymmärrä miten kukaan jaksaa istua pöntöllä ja tikistää kakkaa minuuttikaupalla. Se on nopee suoritus ja ulos. Tai siis yleensä on. Nyt ei oo, plääh.

Hain ummetukseen apteekista Pegorionia, josta oli apu. Apteekkihenkilökunta auttoi, mutta suosittelen myös HUSin teratologista tietopalvelua, joka neuvoo, millaisia lääkkeitä raskaana saa käyttää minkäkinlaisissa tilanteissa.

Jouluaattona, raskausviikolla 18, aloin luulla että tunnen vauvan hipsutuksia. Nyt myöhemmin täytyy sanoa, etten usko että ne olivat sitä, mutta silloin minua huojensi, että jotakin tapahtui ihon alla. (Se jokin mikä siellä tapahtui saattoi toki olla edellä mainittu ummetus, mutta silti.) Mutta koska en tuntenut liikkeitä enkä voinut huonosti, saatoin hetkittäin unohtaa, että olen raskaana. Toisaalta koko homman todellisuus alkoi tuntua konkreettiselta, kun kaikki tiesivät jo raskaudesta ja vatsa oli esillä, vaikka olikin vasta pikkuinen kumpu. Nyqvist sai jouluna lahjojakin: ruokalapun, parit pikkuruiset housut ja söpön pingviinipyyhkeen. Siskontyttöni Fanni oli neulonut sille pienenpienet lapaset! Voi minä niin itkin.

Jouluna tapasin sussuni perheen ensimmäistä kertaa (joo, olen samaa mieltä, tämän olisi pitänyt tapahtua paljon aiemmin, mutta tässä sitä nyt oltiin ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan) ja minusta oli ihanaa tavata kaikki niin, että odotan vauvaa. Ajattelin että huh, kukaan ei ainakaan voi vihata minua kun minulla on mahassa uusi yhteinen perheenjäsen. Muutenkin olin näihin aikoihin ihan holtittoman rakastunut sussuuni ja tunsin itseni hirveän onnekkaaksi, että saan olla juuri hänen kanssaan. Tällaisia oloja mulla on ollut joskus muutenkin kuin raskaana: välillä on vaikea ymmärtää, että kaiken sen vaiheilun jälkeen meistä tuli ihan oikea pari ja minä ikään kuin “sain sen mitä halusin”. Aina silloin tällöin muistan, että vau, sain oikeasti iskettyä ton kultakimpaleen, ja olen siitä aidosti tosi onnellinen. (Ja tietysti myös tiedän että minäkin olen upea kultakimpale sussulleni. Tämä on kaksisuuntainen katu I’ll have you know.)

Viikoilla 18-19 kahvi alkoi taas maistua, ja olin siitä hirveän iloinen. En siksi että olisin kaivannut kahvin juomista sinänsä, vaan siksi että pidän identiteetistäni kahvinjuojana. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. En silti alkanut juoda kahvia hirveitä määriä (raskaana saisi muutenkin juoda vain kaksi kuppia päivässä), sillä näillä viikoilla aloin myös huomata, että hampaani näyttävät keltaisemmilta kuin ennen. Olen aina ollut tosi huolellinen hampaidenpesijä (vähän vähemmän huolellinen lankaaja, mutta teen minä sitäkin) ja ylpeä siitä, että hampaani ovat ihan kauniit ja hammasluu luonnollisesti melko hyvän värinen. Olen tykännyt käydä hammaslääkärissä ja hoitaa hampaitani. Nyt alkoi tuntua siltä että kaikki vaivannäkö on ollut ihan turhaa. Hampaiden terveydestä täytyisi raskausaikana pitää erityisen hyvää huolta, koska hampaat ymmärtääkseni reikiintyvät helpommin ja ientulehduksen riski on korkeampi. En silti ole koskaan kuullut, että hampaat voisivat kellastua. Mutta toisaalta olen oppinut, että kaikki on raskaudessa mahdollista: puolisoni tuoksu on ruvennut ällöttämään, toisen silmän ripset ovat kihartuneet, olen alkanut vihata rakastamiani Suffeli Puffeli Salty Snackseja. Hirveitä tragedioita kaikki.

Vauvan liikkeitä ei vieläkään tuntunut, mutta jos painoin mahasta lujemmin, tuntui käden alla pientä muljahtelua. Selitin itselleni että tältä se tuntuu, kun vauva liikkuu. Luin netistä, että vauva nukkuu yleensä silloin, kun olen itse liikkeessä, ja saattaa herätä ja liikuskella enemmän juuri silloin, kun olen levossa. Ja siksi vauvat tottuvat siihen, että synnyttyäänkin ne rauhoittuvat parhaiten sylissä ja liikkeessä. Se oli minusta hirveän söpöä.

Olen koko raskauden ajan nähnyt tosi vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, ja muistan ne aina aamuisin – ennen raskautta en koskaan muistanut enää aamulla mistä olin uneksinut. Näillä viikoilla toivoin niin kovasti tuntevani liikkeet, että ne tulivat uniinikin:

19+0: Näin viime yönä unta että mahassa liikkui silminnähden jotain kyynärpäitä, ja Tuomas tai joku leikkas mun mahan auki. Pidettiin vauvaa hetki sylissä (sillä oli ihan musta tukka ja hirveästi karstaa päässä) ja sit oltiin sillee että öö wait miten tää laitetaan takaisin.

Viikon 19 lopulla aloin tuntea vatsassani jotakin sellaista, joka tuntui samalta kuin se, kun vedessä ollessaan saattaa tuntea lähellä olevan ihmisen liikkeet. Ikään kuin virtauksia. Ensin liikkeet tuntuivat iltaisin nukkumaan mentäessä ja pikku hiljaa muulloinkin. Ensimmäisen päiväsaikaisen “potkun” tunsin, kun puhuin puhelimessa Tuomaksen kanssa, ja liikutuin siitä että vauva tiesi isän olevan ns. paikalla. Lol. Rakenneultra (joka on nyt se toinen niistä kahdesta ultraäänitutkimuksesta, jotka kuuluvat julkisella puolella raskauden seurantaan. Siinä katsotaan tarkemmin, onko sikiöllä joitakin rakenteellisia ongelmia: ovatko raajat ja sisäelimet paikallaan ja kehittyneet raskauden keston mukaisesti) alkoi lähestyä, enkä pelännyt, että vauvalla olisi rakennepoikkeama. Minä pelkäsin, ettei mitään vauvaa olekaan.

Päivänä 19+6 kirjoitin: Huomaan että oon ihan kauhuissani ultrasta. Mitä jos joudunkin kertomaan ihmisille, ettei vauvaa olekaan? Että tää mahakin on vaan joku placebo? Vaikka todellisuudessa suurempi riski on varmaan se että kyllä siellä on joku, mutta että sillä on joku vialla. Mutta jostain syystä pelkään että mitään vauvaa ei ollutkaan, ja että oon keksinyt koko jutun.

Viikolla 20 potkut (en tykkää itse kutsua niitä potkuiksi, koska mistä minä tiedän vaikka ne olisivat nyrkit tai peppu tai vaikka piruetti) olivat toisinaan jo melkoisia, ja Tuomas alkoi tuntea ne kädellä mahan läpi. Ihmiset olivat kuvailleet potkuja kupliksi, tai poksahtaviksi kupliksi, mutta minusta ne tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) enemmän sellaisilta elohiiren kaltaisilta lihasnytkähtelyiltä, joita saattaa joskus olla vaikka käsivarressa. Jokin kehossani nyki ei-tahdonalaisesti. Ja se jokin oli Nyqvist.

Pelkoni rakenneultrasta alkoi hälventyä. Olinhan pelännyt eniten sitä, että olisiko vauva hengissä, ja liikkeiden perusteella se selvästi oli. Ultrassa selvisi että niinhän se oli – ja sillä oli kaikki hyvin: kaikki elimet olivat paikallaan ja vauva kehittynyt hyvin. Se oli kuulemma medium miinus -kokoinen, ja mua nauratti, koska ajattelin, että kypsyysaste on varmaan about sama. Naurattamisen lisäksi mua kyllä myös ärsytti:

Ultraaja lässytti. ”Siellä näkyy pikku lalka ja ihanat pienet lalpaat” jne. Jotenkin mua ärsyttää aina kun ultraaja sanoo että reipas lapsi tai jotain (plus poikasikiöitä sanotaan varmaan reippaiksi siinä missä tyttösikiöitä kauniiksi), kun ne kaikki on varmaan tollasia samanlaisia. Tai niinku että mitä sää siinä kehut, että luut on paikoillaan jne. Hyvä tarkoitus niillä varmaan on, ja jotenkin huomaamattahan sitä tekee noin. Ja siis kivempi tietty että ovat tollasia ku ihan mulkkuja, mutta jotenkin kamoon. Oon aikuinen ihminen. Voi myös sanoa vaan että täällä on kaikki paikallaan ja kaikki hyvin.

Nyt mua naurattaa toi ärsytys, koska lässytän tietenkin mahalle itsekin koko ajan. En tosin vieläkään kaipaa lässytystä terveydenhuollossa.

Rakastin, rakastin, rrrrakastin sitä, että tunsin viimein Nyqvistin liikkeet. Outoa oli, että liikkeet tuntuivat erityisesti silloin kun makasin selälläni. Sitähän luulisi että vauva valahtaa silloin ikään kuin selkää kohti. Outoa oli myöskin ajatella, että tämä ei olisi ihmeellisintä tässä koko hommassa, ja että vauva tulee sieltä jonakin päivänä vielä uloskin, ja kaikki mahan läpi tuntuvat potkut unohtuvat – ja sittenhän kaikki vasta alkaa. Ultran jälkeen aloin kirjoittaa vauvakirjaa, koska olin luvannut itselleni että vasta sitten saa innostua. Kovasti odottamani vauvakirjan täyttäminen oli pienoinen pettymys, koska eihän siihen ollut paljon mitään mitä täyttää! Se on vauvakirja eikä mikään mahakirja – ei sinne mitään raskausoireita raportoida, vaan vauvan kasvua sitten kun se on syntynyt. Kirjoitin muistiinpanoihini että oon kyllä ihan pihalla lol.

20+4: Yleisesti ottaen nyt tuntuu että Nyqvist hengaa koko ajan mun virtsarakon päällä kun pissattaa niin tolkuttoman usein. Tällä viikolla oli sellainen odottavien äitien etäfysioterapia, ja siellä sanottiin että pissalla pitäis käydä kolmen tunnin välein. Eilen illalla kävin kolme kertaa kahdenkymmenen minuutin sisällä. (Siellä sai kysyä kysymyksiä, ja muut odottajat kyseli jotain että paljonko saa nostaa penkistä ja voiko vielä juosta niin ja niin monta kilometriä päivässä ja mä ajattelin että oon joutunut vahingossa johonkin fitness-mammojen ryhmään. Ite en uskaltanut kysyä mitään ku ainoa suoritus mitä teen liian usein on pissaaminen.)

Viikon 13 alussa liikkuminen ja kaikenlainen aktiivisuus alkoi tuntua lonkissa tai lantiossa tai joissakin sellaisissa paikoissa joita en ollut aiemmin joutunut juuri ajattelemaan. Seisominen kivisti, käveleminen kivisti, paikallaan oleminen kivisti. Ja yhtä aikaa laiskotti koko ajan niin paljon, ettei olisi huvittanut tehdä mitään. Mutta tietenkin sekin kivisti.

Odotimme tosi kärsimättöminä tuloksia kokeesta, jonka tarkoitus oli selvittää, onko meidän vauvallamme jokin kromosomipoikkeavuus. Aika mateli ja ryömi, ja tuntui että kärsimättömyyteen voisi kuolla, mutta viikko (maailman pisin viikko) kokeen jälkeen sain Naistenklinikalta puhelun. Koska kokeessa katsotaan vauvan kromosomit, samalla saa tietää sukupuolen (jolla ei tietenkään ole mitään väliä, mutta halusimme silti tietää. Jotenkin tuntui, että se konkretisoisi tätä muuten hyvin abstraktilta tuntuvaa asiaa).

Päivänä 13+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Tänään sain puhelun Naistenklinikalta: tulokset oli normaalit eli ei jatkotutkimuksia! Kätilö toivotti puhelimessa onnellista loppuraskautta. Olisin saanut tietää sukupuolen siinä heti, mutta halusin odottaa että kuullaan se Tuomaksen kanssa yhtä aikaa ja se oli töissä. Tulokset tulee myös kirjeitse joten avataan se sit yhdessä. On ollut taas tosi huono olo, ja aamulla tuli oksennus. Ei tee mitään ruokaa mieli ja jotenkin vituttaa vaan. Kävin tänään korona- ja influenssarokotuksessa. Perjantaina on neuvola ja vaikka ärsyttää mennä sinne aamulla ja huonovointisena niin tuntuu ihanalta ajatus että pääsee pitkästä aikaa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa kaikesta.

Korona- ja influenssarokotuscocktail laittoi kroppani ihan sekaisin (joka oli mulle aivan uutta, en ole koskaan aiemmin saanut mistään rokotuksesta oikeastaan minkäänlaisia oireita), ja seuraavana aamuna oksentelu ei ottanut loppuakseen. Melko pian kävi selväksi että kyse on jostakin muusta kuin raskausoireista. Kirjoitin muistiinpanoihini seuraavasti: (P.S. Anteeksi että kiroilen näissä muistiinpanoissa niin paljon. En ollut ajatellut julkaisevani niitä mihinkään. En myöskään halua sensuroida niitä, koska ne ovat niin raa’an rehellisiä.)

Vittu elämäni yks hirveimmästä päivistä. Oon oksentanut aamusta asti koko päivän, ja vasta nyt yhdeltä yöllä sain syötyä jotain. Tähän asti kaikki on tullut ylös vettä myöten. Vissiin joku rokotuksen sivuvaikutus. Kaamee hedari, hirvee väsymys ja todella heikko ja kuivunut olo. Oon nukkunu koko päivän. Toivottavasti Nyqvistillä on kaikki hyvin.

Ja tietenkin vauvalla oli kaikki hyvin. Kohtuvauvat eivät pikku vatsataudista hätkähdä, ne ovat sitkeitä. Tuntui silti ihan hirveältä, ettei saanut syötyä tai juotua mitään vuorokauteen. Aloin olla toden teolla kärsimätön vauvan sukupuolitiedon suhteen, vaikken ollut ajatellut että se olisi mulle tärkeää, enkä halua määritellä lapseni sukupuolta tai sukupuolettomuutta hänen puolestaan. Mutta jotenkin se, että kromosomit on tsekannut joku, ja tiedon olisi voinut kuulla jo puhelimessa mutta itse päätti odottaa kirjettä, sai jotkut todella vilkkaat kärsimättömyyssolut kehostani liikkeelle. Nyt alkoi olla jo kaksi viikkoa kokeen ottamisesta, eikä kirjettä ollut vieläkään tullut, vaikka tieto oli jo olemassa. Kirjauduin Maisaan ja Omakantaan ja Omapostiin ja K-kauppaan ja kaikkialle minne keksin monta kertaa päivässä vain pettyäkseni.

Päivänä 14+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Maisan mukaan vauva on sitruunan kokoinen. Clue sanoo kanelitanko ja Natural Cycles persikka (Maisassa oli persikka jo viime viikolla, Jenkeissä kaikki on suurempaa). Sukupuolitietoa ei oo vieläkään tullut, vaikka odotellaan sitä aivan kärsimättöminä. (Toim. huom. Clue on jo vuosia käyttämäni kuukautisseurantasovellus ja Natural Cyclesin otin käyttöön kun raskaus alkoi. Kummallakin voi seurata sekä kuukautisia että raskautta. Mulla on molemmista maksulliset versiot.)

Edit: meillä loppui kärsivällisyys kun tänäänkään ei tullut kirjettä Naistenklinikalta. Tuomas valtuutti mut soittamaan sinne, vaikka oltiin koko ajan ajateltu että halutaan saada se selville yhdessä. Soitin 28 kertaa ja varattua tuuttas koko ajan. Olin ihan varma että siellä on kätilöt laittanu luurin pöydälle jotta pääsis pikkuhiljaa lasketteleen viikonloppuun, mutta 29. kerta tärppäs. Me saadaan pieni poika!

Nyqvist on siis poika – ainakin jos kromosomeihin katsoo. Olin ehkä jo vauvalle työnimeä antaessani jotenkin maagisesti aistinut sen kromosomit, koska Nyqvist (tai varmaan mikä tahansa sukunimi) kuulostaa kieltämättä vähän sellaiselta pukuhuoneessa huudeltavalta nimeltä, jonka yhdistän maskuliinisuuteen ja sporttituoksuun. “Hei Nyqvist, onko sulla Menneniä? Omani on loppu” ja niin edelleen.

Olin ajatellut, että tieto vauvan sukupuolesta auttaisi jotenkin sen ajattelemisessa, että millainen tyyppi kohdussa majailee tai että millaista elämästä tulee, mutta menin siitä vielä enemmän sekaisin: nyt tiesin sukupuolen ja siksi yritin koko ajan olla kovasti ajattelematta sitä. Koska eihän sen tietämisen pidä vaikuttaa mihinkään. Lapsi mikä lapsi. Jotakin kuitenkin tapahtui samoihin aikoihin, kun saimme tietää sukupuolen – tai siis kromosomit. Aloin hetki hetkeltä uskoa enemmän, että kaikki saattaisikin sujua ihan hyvin.

En muista, missä vaiheessa huomasin, että kroppani alkoi kutista, mutta tässä vaiheessa minulle selvisi, että sekin on raskausoire. Etenkin rintoja, rintojen alusia, vatsaa, nivusia ja kainaloita kutitti koko ajan aivan vietävästi. Ymmärrän että iho venyy, ainakin rinnoista ja vatsasta, ja saattaa siksi kutista, mutta KAINALOT? Raskausoireet ovat kyllä hetkittäin ihan täysi mysteeri. Ai niin, tämäkin vielä: oikean silmäni ripset taittuvat yhtäkkiä itsestään kauniisti ylöspäin, vaikka minulla on surullisenkuuluisasti täysin piikkisuorat ripset. Kamoon Nyqvist, molemmat tai ei mitään, pliis.

Viikon 14 lopulla meillä oli neuvola-aika, jossa saimme kuulla vauvan sydänäänet. Se oli IHANAA. Ihanaa ei ollut se, että päätäni alkoi särkeä väkivaltaisesti. En tiennyt sitä silloin, mutta onneksi sitä kesti vain pari viikkoa. Pahoinvointi alkoi olla satunnaisempaa, mutta se ei lohduttanut, kun päähän sattui niin paljon ettei pystynyt nousemaan sängystä. Aloin opiskella imetyksestä, kuten neuvolassa kehotettiin, ja katsoin netistä videon vauvasta, joka ikään kuin ryömi tissille heti synnytyksen jälkeen (btw en thod tiennyt että vauva voisi osata tehdä niin) ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Yhtenä päivänä aloin itkeä spontaanisti sohvalla vain siksi, että ajattelin ohimennen sitä, miten paljon rakastan puolisoani.

Viikkojen vaihteessa saimme vihdoin sen odottamamme kirjeen. Siinä luki lakonisesti vain: “sikiö on poika”, ja jotenkin arvostin sen asiallisuutta.

Päivänä 15+4 kirjoitin: Tänään on tuntunut ekaa kertaa siltä että vatsassa on jotain. Ei liikkeitä mut niinku että siellä on jotain mitä siellä ei oo ennen ollut. Outo tunne.

Viikolla 16 tapahtui paljon: aloin tuntea kipeitä vihlaisuja vatsassani yskiessä tai nauraessa, ja siskoni kertoi, että niitä kutsutaan repimiskivuiksi. Harvoin olen kuullut yhtä kuvaavaa nimeä millekään asialle, koska siltä se juuri tuntui. Sillä viikolla aloimme myös miettiä nimiä. Koen sen (edelleen) hirveän vaikeaksi ja otan mielelläni ehdotuksia vastaan. Halusin epätoivoisesti tuntea Nyqvistin liikkeet, mutten tuntenut mitään, mistä olisin voinut olla varma (kirjoitin muistiinpanoihini että tunsin varmasti jotain, mutta mistä sen tietää oliko se Nyqvist vai aiemmin syömäni hamppari). Kävin ystäväni synttäri-illallisella ravintola Pleinissä, ja siellä otettiin raskausruokavalio aivan IHANASTI huomioon. Suosittelen lämpimästi. Kävin sokerirasitustestissä (minulla ei ollut raskausdiabetesta), lääkärintarkastuksessa (kaikki oli hyvin) ja ylimääräisessä ultrassa (koska en tiennyt, että lääkärissäkin ultrattaisiin) ja kerroimme raskaudesta julkisesti.

16+6 kirjoitin: No nyt on sitten kerrottu maailmalle. Oon aivan tuhannen liikuttunut siitä, miten vilpittömästi ihmiset onnittelee ja on onnellisia meidän puolesta. Niinku ei me olla ansaittu sellasta! Lol. Tänään aamulla vasta aamupalan jälkeen jouduin nieleskelemään puklua vartin. Mutta se ei tullut ulos joten jee! Ois ollu hirveetä jos ois tullu: olin syönyt paahtoleipää enkä pureskellut mitenkään erityisen huolellisesti.

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8

Kun viides raskausviikko pyörähti käyntiin, tein raskaustestin vielä muutamana päivänä. Viiva oli joka kerta edellistä tummempi, ja aloin uskoa, että olen kuin olenkin oikeasti raskaana.

Päivänä 5+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Okei nyt alkoi se nännikipu. Nännit on TODELLA herkät kylmälle ja tuntuu raastimella hierotuilta kun on ulkona (ihan vaatteet ja ulkovaatteet päällä, mind you). Arrgggghhhh sattuu ihan vitusti. Tein tänään aamulla muuten taas testin: viiva tuli heti ja vahvaksi. Nyt lopetan ehkä niiden tekemisen. Oon tehny niitä yli viikon. (toim. huom. en lopettanut testien tekemistä.)

Luin neuroottisesti muistiinpanojani aiemman raskauden ajalta ja yritin vertailla oireitani sen aikaisiin määrittääkseni, olenko paremmin tai huonommin raskaana kuin silloin, lol. Nainen voi olla monta kertaa raskaana ja raskaus voi olla joka kerta erilainen, joten mitään oirevihkosta on turha tuijotella. Tiesin sen, toki, mutten silti voinut itselleni mitään.

Aika, jolloin tietää jo olevansa raskaana, muttei vielä uskalla kertoa kenellekään, on hirveää ja ihanaa. Aika kuluu uskomattoman hitaasti, mutta tuntuu tosi erityiseltä: meillä on salaisuus, jota kukaan muu ei vielä tiedä. Koko ajan pitää myös huolehtia siitä, että raskaus menee kesken. Aiemman keskenmenoni jälkeen suuri pelkoni oli se, että kannan kauhua mukanani mahdollisessa uudessa raskaudessa. Se toteutui. Mietin joka ikinen minuutti sitä, että kaikki tämä voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Toisaalta tunsin oloni rauhallisemmaksi: tiesin, että jotakin pahaa voi tapahtua, ja todennäköisesti pystyn silti selviämään siitä.

Raskausviikon kuusi puolessavälissä lähdimme sussun kanssa ensimmäiselle yhteiselle lomamatkallemme Prahaan. Aloin olla huonovointinen, hengästyin ihan pienestä ja tarvitsin jatkuvasti vettä ja välipalaa. Mutta samalla olin ihan megarakastunut puolisooni. Meillä oli ihanaa yhdessä, oli se salaisuus, olimme lomalla, ja hän oli hirveän huolehtivainen eikä hermostunut yhtään, vaikken ollut energisintä matkaseuraa.

Prahassa alkoi aamuoksentelu. Päivänä 7+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Vauva on tänään mustikan kokoinen ja mua oksettaa ihan hirveästi. Jaaaaa oksensin heti kun olin kirjoittanut ton. Oksentamisesta tuli parempi olo, mutta voin silti huonosti koko päivän. On vaikea syödä, mutta kun syö, on ehkä kaks minuuttia hyvä olo. -- Vituttaa ihan helvetisti matkustaa tällä ololla. Jos ois laskenu tän päivän hyvän olon minuutit yhteen, ois niistä tullu ehkä puoli tuntia yhteensä. Jee.

Seuraavana päivänä en oksentanut aamulla, ja helpottuneisuuden sijaan tunsin huolestuneisuutta. Raskaus on niiiin outoa!! Sitä ei mitään muuta haluaisi kuin voida hyvin, mutta heti kun voi hyvin, kauhu valtaa mielen ja sielun ja kehon jokaisen solun, ja sitä antaisi mitä vaan siitä että tulisi pikku puklu. Kauaa sitäkään ei kyllä tarvinnut odotella: huono olo palasi nopeasti ja aamuisesta oksentelusta tuli pian tapa. Oksentaminen itsessäänkin on tarpeeksi hirveää, mutta koska mikään ei riitä, sain siitä lisäksi hirveät kokovartalokouristukset, jotka aiheuttivat sen että saatoin pissata oksentaessani välillä pikkuisen housuun. Kyllä ei ihminen voi tuntea itseään kovin paljon ihanammaksi kuin pissat housussa yökkäillessään, let me tell you.

Viikon 7 viimeisenä päivänä kävimme hartaasti odotetussa ja pelätyssä varhaisultrassa. Kirjoitin muistiinpanoihini: Varhaisultrassa kaikki hyvin. Alkio on 7+2 – 7+3 -kokoinen (oon ite laskenut että nyt ois 7+5) ja sydämen lyönnit näytti kätilön mukaan vahvoilta. Mua jännitti niin paljon että sen jälkeen tuli heti kauhea nälkä. Pelottaa tietenkin edelleen hirveästi että jotain tapahtuu, mutta kuten kätilö sanoi, on hyvä olla silti onnellinen siitä että nyt on kaikki hyvin. Ja että surra kannattaa vasta sit kun on jotain surun aihetta.

Vanhempani tulivat käymään Helsingissä sattumalta juuri varhaisultran jälkeen, ja kun olimme yhdessä lounaalla, kerroin olevani raskaana. Minulla oli tosi huono olo, ja olin tilannut lohisalaatin, jossa oli inkivääriä. Siirtelin inkiväärinlämpäreitä lautaseltani sivuun, kun äitini kysyi, mitä se on, mitä salaatista poimin. “Se on inkivääriä, mä en saa kato syödä sitä ku oon raskaana”, sanoin. Äiti huusi: “Ootko! Ootko oikeesti! Noku mä en oo uskaltanut kysyä!” Herkistyimme kaikki hiukan, vanhempani, sussuni ja minä. Ja kun sanon “hiukan”, tarkoitan että itkin ja nauroin ja oli siinä räkääkin.

Kerroin läheisimmille ystävilleni samana viikonloppuna, kun kahdeksas raskausviikko oli alkanut. Tuntui aikaiselta paljastaa uutinen, mutta olin niin huonovointinen, etten voinut olla kertomatta. Lisäksi ajattelin, että nämä ovat ihmisiä, kenelle kertoisin myös huonot uutiset, joten kerrotaan nyt hyvätkin, kun niitä on. Yksi parhaista ystävistäni on myös raskaana ja neljä viikkoa minua edellä, joten on kiva voida vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Ja siis that’s the dream: olla yhtä aikaa raskaana bestiksen kanssa. Siinä dreamissa bestis ei vaan asu toisella puolella maailmaa. Mutta mennään näillä mitä on!

Myöhemmin samalla viikolla myös siskoni oli perheineen käymässä Helsingissä, joten kerroin raskaudessa myös siskolle ja hänen puolisolleen. Lähinnä siksi, että pelkäsin, että laatta lentää kesken keskustelun, mutta silti. Sanoin Joe and the juicen kassalla jotain että “mulla on niin vitun paha olo että mun on pakko kertoo että oon raskaana, jos oksennan niin se johtuu sitten siitä”. Sisko puolisoineen oli vähän että öö anteeks mitä sä sanoit. Jouduin toistamaan uutisen pariin otteeseen, mutta ainakaan laatta ei lentänyt kesken keskustelun.

Kun olin moikkaamassa siskon perhettä, toinen lapsista tarjosi mulle huikan kokiksestaan. Mulla oli heikko olo ja toivoin, että sokeri auttaisi, joten otin huikan, vaikken tykkää kokiksesta yhtään. Se oli jumalauta herkullisinta jumalten nektaria mitä olen koskaan suuhuni työntänyt. Oirevihkoseen merkittäköön ensimmäinen raskaushimo: kokis, perkele.

Ihan aluksi: suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä (minä itse en vielä tämän vuoden tammikuussa tiennyt), kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

No – sitten itse asiaan. Mehän yritettiin tätä vauvaa ihan tosissamme, joten olin koko ajan tosi tietoinen mun kierron vaiheista. Aina, kun oli suunnilleen ovulaation aika, pissasin ovulaatiotestitikkuun aamuisin, ja sitten yritettiin lemmiskellä sen mukaisesti, mitä se näytti (aikataulun mukaan lemmiskeleminen ei muuten ole lempipuuhaani. Kaikki sympatiani ovat ihmisten puolella, jotka “yrittävät vauvaa”. Se kuulostaa kivalta, siltä että paneksitaan vaan paljon ja ollaan iloisen toiveikkaita, mutta oikeasti se on tikkuun pissimistä ja stressaamista siitä, että ehtiikö tänään sekstailla, vaikkei tekisi yhtään mieli). Syyskuussa, noin neljä päivää testin varmentaman ovulaation jälkeen aloin tuntea arkuutta nänneissäni, ja kaksi päivää myöhemmin, kun arkuus jatkui, aloin epäillä, että nyt voisi olla tosi kyseessä. En usko henkimaailman hommiin, ainakaan ihan täysin, mutta toden teolla aloin epäillä raskautta sinä päivänä, kun olisi ollut meidän aiemman, kesken menneen raskauden laskettu aika. Se oli minusta jotenkin lohdullista ja runollista.

Mulle yksi tärkeä indikaattori raskaaksi tulemisessa on ollut mun Oura-älysormus. Viimeksi kun olin raskaana, aloin epäillä raskautta siksi, että Ouran data näytti mun kehon lämpötilan olleen reilusti koholla monta yötä putkeen, eikä niin ollut käynyt koskaan aiemmin. Tällä kertaa oli sama. Kuusi päivää ovulaation jälkeen Oura näytti, että kehoni lämpötila oli ollut kolmena yönä koholla. Näin oli käynyt vain kaksi kertaa aiemmin: silloin kun olin raskaana ja silloin kun minulla oli korona (se oli muuten thouds perseestä: luulin olevani raskaana, ja sitten ne kaksi viivaa piirtyivätkin ihan toisenlaiseen, hirveään testiin. Not cool).

Koska olin ollut jo kerran aiemmin raskaana muutamia viikkoja, osasin tunnistaa samankaltaisia merkkejä. Nännit tuntuivat siltä kuin joku olisi hieronut niitä raastimella, etenkin kun oli kylmä, ja pienikin ylämäki alkoi huohotuttaa. Minua alkoi närästää, ihan vähän, ja väsytti tolkuttomasti. Odotin reilun viikon, siihen päivään asti, kun kuukautisteni olisi pitänyt alkaa, ja tein testin vasta silloin. En tiennyt sitä silloin, mutta olin silloin 4 viikkoa ja 4 päivää raskaana (eli 4+4, kuten preggo lingolla sanotaan). Testiviiva oli haalea, ja mietin, kannattaako siihen luottaa. Kirjoitin muistiinpanoihini testin tekemispäivänä näin:

Se on positiivinen!! VOI HYVÄ LUOJA. Nukuin ihan paskasti kun stressasin tätä, ja aamulla Oura näytti että kehon lämpötila on laskenut. Olin sillee että noni se oli siinä. Olin varma että en oo raskaana. Nipistelin aamulla nännejä ja yritin miettiä että sattuuko niihin lol. Sattui vähän. Oon tosi innoissani mutta ihan vitun varovainen. Silloin viimeksi soitin heti lääkäriin ja jotenkin sekosin vaan siihen onneen. Nyt oon sillee että öö hmm kattellaan.

Kaksi päivää ensimmäisen testin tekemisen jälkeen oli puolisoni syntymäpäivä. Tein sinä aamuna kolme eri raskaustestiä, ja ne kaikki näyttivät positiivista, mutten uskaltanut luottaa niihin täysin rinnoin. Minusta testiviivat olivat hirveän vaaleita. Menimme sussun synttärin kunniaksi saariravintola Lonnaan syömään, ja vihasin kaikkea, koska en uskaltanut vielä kertoa henkilökunnalle, että minulla on raskausajan ruokavalio, mutten voinut tietenkään syödä tavallisen ruokavalioni mukaisesti. Ravintoloissa syöminen on rakas harrastukseni, ja anteeksi nyt vaan, mutta se on raskaana minusta ihan täyttä paskaa. Hyvä ruoka, jolle on paritettu oikea viini, ei tule oikeuksiinsa, jos siitä pitää poistaa elementtejä (omasta tahdosta riippumattomista syistä) ja nauttia se vissyn kanssa.

En uskaltanut vielä juhlia raskautta, mutta aloin olla varovaisen toiveikas, että ainakin se on aluillaan. Olimme yrittäneet tuloksetta hyvän tovin, ja olin alkanut jo olla epätoivoinen. Julkisen terveydenhuollon puolella on mahdollista päästä lapsettomuustutkimuksiin, mutta naisen 40-vuotissyntymäpäivään täytyy olla vähintään puoli vuotta aikaa silloin, kun lähetteet tutkimuksiin kirjoitetaan. Näin ainakin Helsingissä. Olin varannut ajan lapsettomuustutkimuksiin, koska 40-vuotissynttäriini oli vuosi. Jo aikaa varatessani toivoin salaa, että aika jouduttaisiin peruuttamaan siksi, että olenkin raskaana, enkä voinut uskoa että toiveeni kävi toteen. Kun soitin terveydenhuoltoon peruakseni ajan, puhelimeen vastannut kätilö henkäisi: “ai kauhee, mulle tuli oikein kylmät väreet”, ja minä aloin itkeä (tietenkin. Olen muutenkin herkkä liikuttumaan, mutta nyt minusta on tullut ihan next level märisijä).

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Olin eilen ihan varma, että tää on kemiallinen raskaus ja mulla alkaa menkat kohta. Että viivat vaan haalistuu haalistumistaan ja vuoto alkaa. Tissit ei oo ollut tänään oikeastaan ollenkaan kipeät. Mutta positiivista noi edelleen näyttää, eikä vuoto oo alkanut. Ehkä tässä voi kohta tuudittautua siihen että kyllä siellä jotain kehittyy. Toivottavasti loppuun asti.

Tein uuden testin joka päivä viikon ajan, ja pikku hiljaa viiva alkoi tummua.

Nonni sano monni! Jos vuotta 2022 pitäisi kuvailla jollakin sanalla, se olisi varmaan kirosana. Olen kokenut kuluneen vuoden aikana elämäni onnellisimpia ja järkyttävimpiä hetkiä. Olen ollut sairaampi ja surullisempi kuin koskaan, mutta myös onnellisempi kuin ikinä. Katsotaanpa vähän tarkemmin:

Tammikuun kahdeksantena päivänä kävin kolmannessa koronarokotuksessa ja join sen jälkeen neljä olutta. Sitten aloin epäillä olevani raskaana. Kaksi päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin ja olin ihan että voi vittu ne oluet. Sussuni oli silloin juuri lähtenyt takaisin Sveitsiin (hän pelasi siellä salibandya), ja testin tehtyäni ravasin ympyrää asunnossani ja mietin, voisinko odottaa iltaan asti, että sussu pääsee töistä, että kertoisin hänelle vasta sitten. No en pystynyt. Lähetin hänelle viestin, että soittaisi heti, kun pystyy. Hän soitti, minä kerroin, ja hoimme molemmat vaan että mitä helvettiä mitä helvettiä mitä helvettiä nyt oikeesti, mutta olimme onnesta soikeina. Aloimme heti suunnitella, miten elämä tulisi muuttumaan. Olimme jo aiemmin miettineet, että jos sussu saa jatkaa Sveitsissä, muutan sinne hänen luokseen. Hän sanoi: “Rantanen sää pilasit meidän plänit.”

Helmikuussa kirjoitin kirjaani, ja sain feikattua kaikille, etten juo alkoholia niin kauan, kunnes saan kässärin valmiiksi. Kävin varhaisultrassa, jossa kaikki näytti olevan hyvin, ja kerroin raskaudesta lähimmille ystävilleni. Söin helvetisti veriappelsiineja. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja samana päivänä kerroin raskaudesta vanhemmilleni. Iskä sanoi: “No, nyt voidaan sitten valita mistä tämä päivä muistetaan.”

Maaliskuussa menin sikiöseulontaultraan, hermostuneena, koska raskausoireeni olivat loppuneet. Ultrassa selvisi, että alkion kehitys oli pysähtynyt jo neljä viikkoa aiemmin, ja kätilö sanoi, että “joo, vähän niin kuin arvelitkin, täällä ei sydän enää lyö”, ja minä ajattelin, että en minä mitään arvellut – että sanoin niin vaan niin kuin ihmiset sanovat esimerkiksi että “en minä sitä työpaikkaa varmaan saa”, vaikka oikeasti toivovat ja uskovat ja todella haluavat saada sen. En sanonut mitään. En edes itkenyt. Kätilö sanoi, että halaisi minua, jos rajoitteet sallisivat. Sanoin että kiitos ja että ei se mitään. Kävelin ulos täpötäyteen odotushuoneeseen, jossa vatsaansa pitelevät naiset odottelivat vuoroaan puolisoidensa kanssa, ja menin vessaan itkemään. Lähetin puolisolleni viestin, jossa kerroin, mitä oli tapahtunut, ja myöhemmin minua harmitti ja kadutti, etten ollut keksinyt hienovaraisempaa tapaa kertoa asiasta. Lähetin vain viestin ja pläts. Mutta puhuimme sinä päivänä monta videopuhelua ja itkimme yhdessä. Itkin myös vanhempieni ja siskoni kanssa, ja minulle oli hirveän tärkeää, että he jaksoivat katsella minun märkää ja turvonnutta naamaani puhelimen ruudulta. Puhuminen helpotti. Itkeminen helpotti. Sain tyhjennyksen käynnistävät lääkkeet, mutta tyhjennys alkoi itsestään pari päivää ultran jälkeen. Luulin, että kuolen kipuun. Mutta sitten se loppui, ja yllättävän nopeasti aloin ajatella, että tilaanpa sushia ja haenpa valkoviinipullon. Halusin palata normaaliin enkä velloa tuskassa ja surussa. Olin ympäröinyt itseni sillä vajaaksi viikoksi, ja sitten minulle riitti. Lähdin hiihtolomalle Leville ystävien kanssa, hiihdin ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, näin upeat revontulet, maistelin erilaisia lonkeroita ja pikku hiljaa aloin voida paremmin.

Huhtikuussa sussuni muutti Sveitsistä takaisin Suomeen. Kävimme ravintoloissa ja drinkeillä niin paljon kuin meillä oli varaa (eikä sitä ollut hirveästi, koska minulla oli ollut niin vähän töitä koko keväänä. Mutta halusimme pitää hauskaa, ja käytimme nautintoihin kaiken, mitä meillä oli). Tein viimeiset korjaukset kirjaani ja palautin lopullisen version niin, että kirja lähti painoon ilman että ehdin lukea sitä läpi. Olen aina ollut viime tingan ihminen, mutta tässä tilanteessa olisin kyllä toivonut olleeni edes hitusen paremmassa aikataulussa. Luulin kyllä yrittäneeni, mutta mihinkäs sitä seepra raidoistaan ja meikä huithapeliudestaan jne.

Toukokuussa luin äänikirjani narulle niin kuin ammattilaiset sanovat. Se oli hauskaa, mutta hermoja raastavaa, koska luin kirjan ensimmäistä kertaa alusta loppuun silloin, kun luin sen nauhalle. Oli musertavaa huomata kohtia, joita olisi halunnut vielä korjailla, koska se ei ollut enää mahdollista. Ja syyttää tästä sain tietenkin vain itseäni. Mölli mikä mölli. Toukokuussa oli ihania juhlia: tupareita, gaaloja, illallisia, ystäväni Annan polttarit, ystäväni Annan häät, keväinen PR-matka Isoonkyröön, ystäväni Einon after syöpä -bileet… tämä lupasi hyvää tulevalle kesälle.

Kesäkuussa julkaisin esikoiskirjani ja järjestin julkkarijuhlina ala-asteen diskon koulun juhlasalissa. Isäni piti puheen, joka oli ihana mutta liian pitkä, ja minä itkin ja juhlin ja nautiskelin. Tein kesäkuussa paljon töitä: minulla oli hirveä kiire Mysteeripodcastin kanssa, ja rakastin sitä. Sen tekeminen on ollut unelmani jo vuosia. Ohessa eleltiin ihanaa kesää, juhlittiin, retkeiltiin ja nautittiin elämästä. Sussu muutti virallisesti luokseni, ja oveeni ilmestyi toinen sukunimi. Tulen vieläkin hirveän onnelliseksi aina, kun tulen kotiin, ja näen meidän molempien nimet siinä rinnakkain. No joke.

Heinäkuussa kokeilin sähköskuuttia ensimmäistä kertaa ja yllätin kaikki, koska olin aiemmin ollut niin tiukasti niitä vastaan (ne ovat ärsyttävän käteviä I’ll have you know). Vietin elämäni ehkä ihanimman päivän Helsinki Pride -kulkueessa rekan kyydissä. Ihmiset olivat niin ystävällisiä ja onnellisia, ja kaikki osoittivat mieltään tärkeän asian puolesta. Itkin ja nauroin ja hikoilin itseni ihan rutikuivaksi. Heinäkuussa näin paljon ystäviä, mökkimatkailin, kävin Italiassa ja sairastin koronan.

Elokuussa juhlin, kävin festareilla ja aloin kyllästyä lomailuun, kun kaikki muut palailivat pikku hiljaa töihin. Täytin 39, ja otin syntymäpäiväni aattona yhteyttä terveyskeskukseen tiedustellakseni mahdollisuutta päästä lapsettomuustutkimuksiin. (Aloin huolestua, koska ikäraja lapsettomuushoitoihin on naisilla 40 vuotta, julkisella puolella on sääntö, jonka mukaan lähetteiden täytyy olla tehtynä puoli vuotta ennen kuin ikäraja täyttyy. Näin ainakin HUSin alueella julkisessa terveydenhuollossa.) Saimme lokakuuksi ajan lääkärille.

Syyskuussa tulin uudelleen raskaaksi. Tällä kertaa riemumme oli tukahdutettua ja varovaista, vaikka olimme tietenkin tosi onnellisia. Olin tyytyväinen, että olin juhlinut kesällä niin paljon: nyt minua ei haitannut yhtään ottaa vähän rauhallisemmin. Odottelin muutaman viikon ajan, että raskaus alkoi tuntua todelliselta, ja sitten peruin lapsettomuuslääkäriaikamme. Juhlimme sussuni synttäreitä, ja pidin kovaa meteliä siitä, etten saanut ravintolassa tilata sitä, mitä olisin halunnut, vaikka salaa minusta oli tosi ihanaa saada olla marttyyri, kun oli niin hyvä syy.

Lokakuussa matkustimme ensimmäiselle oikealle yhteiselle lomamatkalle sussuni kanssa Prahaan, ja matkalla aloin voida ihan helvetin huonosti. (Olin varmaan tosi reipas, koska jos sussulta kysytään, matka meni tosi hyvin, mutta jos minulta kysytään, Prahassa oli hirveää, koska minua oksetti koko ajan enkä saanut kunnolla syödyksi kertaakaan.) Kerroin raskaudesta vanhemmilleni ja esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ekaa kertaa yksin. Olin ihan holtittoman rakastunut sussuun koko lokakuun, enkä uskaltanut päivittää Instagramia ollenkaan, koska pelkäsin, että ihmiset ärsyyntyvät sussu-hehkutukseen. Minua itketti melkein joka päivä, jos vain ajattelinkin häntä.

Marraskuussa päätettiin, että ensi vuonna tehdään uusi kausi Mysteeripodcastia! Olin innoissani, mutta huolissani jaksamisestani, koska oksentelin joka aamu, ja voin pahoin ympäri vuorokauden, ja pelkäsin ettei se loppuisi koskaan. Kävin seulontaultrassa, ja olin kauhuissani, koska edellisellä kerralla olin saanut siellä huonoja uutisia. Sussulla oli työvuoro, eikä hän päässyt mukaan. Uutiset olivat onneksi hyviä: siellä oli huvittavasti jalkoja suoraksi potkiva, mustavalkoinen, ihan vauvan näköinen asia. Aloin itkeä heti, kun kuulin sydänääneet, ja liikutuin kyyneliin joka kerta, kun näin sen nenänpään. siinä pikkuisessa nenänpäässä oli jotakin ihan uskomattoman liikuttavaa! Isänpäivänä kerroin sukulaisille, että meidänkin huushollissa vietetään ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki vaan menee hyvin.

Joulukuussa kerroin koko maailmalle (eli someen), että olen raskaana. Melkein heti sen jälkeen oloni parani ja pahoinvointi katosi, ja olin ihan että no voi jumalauta, tämänkö se vain vaati, olisin kertonut vaikka heti, jos olisin tämän tiennyt. (No en olisi. Mutta niinku kamoon!) Tapasin jouluna vihdoin sussun koko perheen, ja ajattelin jo etukäteen, miten ihanaa on mennä tapaamaan sukulaisia vauvamahan kanssa, koska kukaan ei voi vihata minua nyt, kun minulla on tällainen “look what I made for you” -juttu. Kukaan ei vihannut minua (ainakaan tietääkseni), joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin suositella.

Ensi vuotta odotellessa!

Blogini analytiikan perusteella tänne tullaan ylivoimaisesti eniten Google-hauilla hyviä vitsejä, hyvät vitsit ja vitsejä (sekä sesonkiperusteisesti hauilla jouluvitsit ja munavitsit pääsiäinen). Kansalle täytyy antaa mitä kansa haluaa, joten tässä satsi vitsejä – hyvyydestä en tosin mene takuuseen, se olkoon kuulijan korvissa.

Vitsinkertojan ilme juuri vitsin kertomisen jälkeen.

Miksi salaatti meni lääkäriin? Koska kurkku oli kipeä.

Mikä on Simo Pellinen Italiassa? Pellissimo.

Miksi nakin varpaita palelee? Koska sen sukat ovat makkaralla.

Mikä hapettaa puun? No tietenkin Puuha-Pete.

Mitä meksikolainen työmies tekee? Tacoo.

Miksi kuka tahansa ei voi olla joulupukki? Kaikilla ei ole tarpeeksi lahjoja.

Joogaoopettaja irtisanoutui töistä. Hän otti hathat.

Mssä Ken on? Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa.

Sinulle, joka keksit välilyönnin: kiitos tyhjästä.

Millaista on nolla kodinkonetta omistavan ihmisen elämä? Mieletöntä.

Mitä spitaalinen hevonen sanoi? Onpa turvaton olo.

Mitä pähkinä sanoo aivastaessaan? Casheeeeeww!

Mikä on Algebra suomeksi? Leppävraaa.

Mistä kankaasta kummitusten vaatteet on tehty? Buuvillasta.

Miksi helsinkiläinen ei voi mennä sairaalaan? Heti ovella lukee HUS.

Minkäslaista kopiokonetta etsitte? Samantekevää.

Aikakone sai uuden treenikämpän. Sani teetti tilat.

Jos Sauli Niinistö alkaisi räppäriksi, mikä olisi hänen artistinimensä? Post-Halone

Mikä supersankari huudetaan apuun vessatilanteissa? Pyyhki Man.

Mitä tapahtui kun koira katosi kylpylään? Spa nieli.

Mikä on siilin kodin nimi? Casa Lehtiä.

Mikä on joskus purkeissa ja joskus kateissa? Kissanruoka.

Miksi kamelin pitää mennä lääkäriin? Sillä on kakskyt tyrää.

Millaista ääntä setämiehen kissa pitää? Se kjeh rääh.

Tamma vielä epäröi, mutta Orionpharma.

Cheek täyttää stadikan. Jukka Salin.

Kun Elastinen menee suihkuun, mikä siitä tulee? Alastinen.

Kun Joel Hallikainen meneee suihkuun, mikä tulee ulos? Joel Halpuhdas.

Miksi Anna Puuta kustutaan Savossa? Nakkoo kalikka. Entä Turussa? Ei sul mittä klapei ois.

Millaisia alushousuja Eino Grön käyttää? Ikivihreitä tangoja.

Kenelle VilleGalle kertoo työhuolet? KolleGalle.

Mikä on rikospaikalta löytynyt nuuskapussi? Evidenssi.

Mitä nörtti ottaa baarissa? Screenshotteja.

Miksi savolainen kieltäytyi huumeista Amazonin-matkallaan? Hän kuuli sen olevan pelkkää ayahuascausta.

Kuka pieraisi? Ei mitään hajua.

Mitä vihainen puuseppä teki? Laati koston.

Mitä säilytetään helvetin kaapissa? Saatanan tärkeitä papereita

Mitkä perunat ovat tarkimmin varjeltuja salaisuuksia? Top siiklit.

Mitä lakimies tietää? Kaiken laista.

Mitä vampyyri tilaa ravintolassa? Litran kokista.

Mitä kiireinen asiakas sanoo kalatiskillä? Kuhan ehdin.

Miksi kukaan ei halua lähteä Islannista? Koska se on tulen ja jään maa.

Kuka soittaa rumpuja Phil Collinsin biisissä In the Air Tonight? Yks mun TUTUN TUTUN TUTUN TUTUN TUTTU!

Kuka keksi Indian Pale Ale -oluen? Kaks IPA-poikaa Kurikasta.

Mikä on rakastavaisten lempijuusto? Lemmental.

Mitä teekaupan työntekjälle opetetaan ekana päivänä? Perusteet.

What did 50 Cent do when he got hungry? 58.

I went to a zoo, and there was only one animal, a dog. Man, it was a shih tzu.

Mitä eroa on gynekologilla ja astronautilla? Astronautti toteaa työnsä äärellä “vittu mikä taivas”, gynekologi puolestaan “taivas mikä vittu”.

Mies meni lääkärintarkastukseen. ”Teidän pitää lopettaa masturbointi”, sanoi lääkäri. Miksi, ihmetteli mies. ”Että minä voin tehdä tämän tarkastuksen.”

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!

Kyllä se on kerta kaikkiaan niin, että perunasalaattireseptin julkaisua kannattaa suunnitella vappuna, kun on paras perunasalaattisesonki, ja sitten uudelleen juhannuksena, kun on ehkä vielä parempi perunasalaattisesonki, ja sitten kuitenkin julkaista se vasta syyskuussa, kun edellisestä perunasalaattisesongista on vajaa kolme kuukautta ja seuraavaan perunasalaattisesonkiin (uudenvuodenaatto) on yli kolme kuukautta. Mutta tällaista tämä minun aikaansaamiseni on.

Paras perunasalaatti.

Kaikissa blogiresepteissä on alussa aina hirveästi maalailua, vaikka ihmiset haluaisivat vaan vttu jo sen reseptin, ja itse ajattelin etten mitään ala maalailla vaan laitan reseptin heti kärkeen, mutta tässä tätä turhaa lätinää on jo rivikaupalla joten sanat on nyt syöty. Syödään seuraavaksi sitten se perunasalaatti. Siihen tulee:

perunoita (duhh)
fetaa
kapriksia / aurinkokuivattuja tomaatteja / oliiveja
yrttejä tai salaatteja (kuten herneenverso, basilika, minttu, pinaatti, vuonankaali, rucola)
soosi

Soosiin tulee:

sitruunamehua
öljyä (näissä yleensä sanotaan että oliiviöljyä, mutta olen vastikään oppinut, että mahdollisimman mauton öljy saattaa usein ollakin parempi, eli jos haluat, voit kokeilla rypsi- tai auringonkukkaöljyä)
nokare sinappia
yrttejä (olen saksinut sekaan ruohosipulia ja pieniä määriä joitain edellä mainituista yrteistä kuten basilikaa ja minttua)
valkosipulia
suolaa ja pippuria

Huomaat ehkä, että mulla ei ole tässä mitään määriä. Vedän tän joka kerta vähän lonkalta ja suosittelen sitä sullekin, koska vaihtoehtoa ei ny oikein ole heh.

Perunasalaatin soosi näyttää suurin piirtein tältä. Tässä on ehkä vajaa desi valmista soosia isoon kulholliseen perunasalaattia.

Keitä perunat ja sekoita soosi. Kun perunat ovat valmiit, valuta vesi ja sekoita soosi pottuihin, kun ne ovat vielä kuumia, jotta kastike imeytyy parhaiten. Tämän voi tehdä vaikka jo edellisenä päivänä, jos uhkaa tulla kiire, ja perunat voi sooseineen laittaa yöksi vesselöitymään jääkaappiin.

Ennen tarjoilua lisää sekaan murusteltua fetaa, kapriksia tai oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja tai kirsikkatomaatteja (joskus, kun mulla ei ole ollut aurinkokuivattuja tomatteja, oon paahtanut suolattuja puolikkaita miniluumutomaatteja uunissa ilman öljyä 130 asteessa tunnin, mutta näillä sähkön hinnoilla kannattanee mieluummin palata kauppaan) ja niitä yrttejä.

Parasta tässä reseptissä on, että feta ja perunat (ja soosi) ovat ainoat pysyvät elementit. Voit yhden kerran tehdä tätä kapriksilla ja rucolalla, toisen kerran tomaateilla ja pinaatilla, ja kolmannen kerran ns. täysiä eli kaikilla mausteilla. Kaikkia elementtejä ei siis suinkaan tarvitse mahduttaa kerralla mukaan. Lisäksi voi laittaa vaikka kevätsipulia vielä pinnalle. Tai mistä nyt ikinä itte tykkää!

Perunasalaatti, paras kesäruoka.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä on parasta tehdä uusista perunoista, mutta menee ihan hyvin vanhoillakin. Reseptin äiti on mun ystävä Viivi (friends since 1997), ja voin kertoa, että hän saa joka vappu ja juhannus vähintään kolme tekstaria (yksi niistä on yleensä minulta), jotka kuuluvat näin: “mites se sun perunasalaatti tehtiinkään”. Nyt Viivi voit vaan linkata tän!

Siitä on nyt reilu vuosi, kun raaputin kynnelläni läppärini kameran peittona olleen tarran pois tietämättä etten laittaisikaan sitä muutaman viikon päästä takaisin. On mennyt reilu vuosi, enkä ole tänä aikana tehnyt paljon mitään muuta kuin chocolate chip cookieita meillä 36 vuotta sitten asuneen amerikkalaisen vaihto-oppilaan reseptin mukaan.

Tai no olen minä jotain tehnyt. Olen esimerkiksi…

• kasvattanut verkkarivarastoani 300 prosenttia: minulla ei ennen pandemiaa ollut yksiäkään verkkareita ja nyt minulla on kolmet

• katsonut kaiken katsomisen arvoisen Netflixistä, HBO:lta, Amazon Primestä, CMoresta, Ruutuplussasta, Apple TV:stä ja Yle Areenasta (Suuri Keramiikkakisa I’m looking at you), mutten vieläkään Game of Thronesia, vaikka olen jo vuosia sanonut että odotan vain sopivaa hetkeä kuten esimerkiksi jotakin kauheaa flunssaa joka sitoo minut kotiin viikoiksi, ja jos pandemia ei ole sellainen niin mikäs sitten

• unohtanut kaiken katsomisen arvoisen minkä olen katsonut (esim muistaako muka joku mitä Love is Blindissa tapahtui ja miten se erosi Too Hot to Handlesta vai onko tämä vaan joku mielen puolustusmekanismi joka blokkaa kaiken traumatisoivan mielestämme?) ja kyseenalaistanut sen että onko se sitten kuitenkaan ollut ihan katsomisen arvoista (ks. em. esimerkit, kröhöm)

• neulonut tasan nolla asiaa mutta ajatellut ainakin seitsemäntoista kertaa että “pitäisikö” ja sitten että “vitut”

• opetellut tekemään loistavan yhden hengen risoton (ja tajunnut että sehän on ihan helppoa, kuka tampio on mennyt väittämään että se vaatii jotain osaamista?) mutta menen vieläkin ihan jumiin (ja niin menee myös risottoni) kun resepti pitäisi tehdäkin kahdelle, että ihan tosi kiva että seurustelen nykyään

• aivan, niin olikin, olen alkanut seurustella and it’s fucking cool: tylsyys ja yksinäisyys on ihan toisenlaista kun on kumppani, vaikkei se asuinkumppani olekaan (plus kirjoitin viime huhtikuussa Instagramiin vitsikkäänä: “okei ens pandemiaa varten haluan paremmat käsipainot ja lemmikin ja asuinkumppanin jolla on auto, jotta se voi ajaa mut kävelylle välillä joihinkin muihin maisemiin, koska vaikka täällä on tosi kaunista, olen LOPEN KYLLÄSTYNYT samoihin kävelyreitteihin”, ja vaikka olen ollut sussuni auton kyydissä vain kolme kertaa, ajatuskin sen suomista mahdollisuuksista piristää minua)

• woltannut enemmän kuin koskaan ja tehnyt ruokaa itse enemmän kuin koskaan eli varmaan myös syönyt enemmän kuin koskaan? That’s the dream

• asunut hotellissa sata päivää niiiiin elikkä tosiaan minähän olen tämän ankeuden maksimoinnin lomassa ehtinyt asua kolme kuukautta hotellissa ja näköjään unohtanut myös sen.

No niin sitten niihin kekseihin. Margie’s chocolate chip cookies, olkaa hyvät:

100g voita
1,5 dl fariinisokeria
1,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria

Alkuperäisessä reseptissä lukee: “pehmennä voi mikrossa – älä sulata!” mutta minä olen kyllä viime aikoina sulattanut ja minusta kekseistä on tullut pehmeämpiä ja parempia. Voit kokeilla kumpaa metodia haluat (mutta jos sulatat, odota että voisula jäähtyy ennen kuin sotket siihen mitään). Sen jälkeen reseptissä lukee “vatkaa aineksia kunnes creamy” mutta minä olen aina vaan sekoittanut nuolijalla tai lusikalla, enkä vatkannut mitään.

2 kananmunaa

Reseptissä lukee “vatkaa yksi kerrallaan sekaan” mutta arvaat jo varmaan että minä en vatkaa, sekoittelen vaan menemään. Ranneliike voi olla sellainen ihan reipas, mutta mitään tulehduksia ei tässä tarvitse itselleen vispata.

4,5 dl jauhoja
1 tl ruokasoodaa

Sekoita jauhot keskenään ja lisää ne vähitellen taikinaan koko ajan sekoittaen. Tätä kohtaa minäkin tottelen (paitsi joskus laitan jauhoja vähemmän, jos tuntuu että taikina meinaa jässähtää).

1 tl suolaa
(ainakin) 100g suklaata kökköinä

Sekoita taikinaan. Minä laitan suolaa aina vähän reilusti, koska suola on minusta tämän reseptin suola (heh heh). Laitan suklaata myös enemmän, ainakin tuplat (koska suklaa on tämän reseptin suklaa?) eli kokonaisen levyn, ja itse käytän yleensä maitosuklaata, en tummaa, mutta säähän voit laittaa tähän ihan mitä haluat.

Tämän jälkeen taikinaa pitää syödä niin paljon että tulee tosi huono olo, ja sitten jäljelle jäävästä lusikallisesta voi tehdä kökön pellille ja paistaa yhden keksin. Ohjeessa lukee: “paista 180-asteisessa uunissa 5-10 minuuttia tai kunnes golden brown”. Itse paistoin näitä eilen 190-asteisessa kiertoilmauunissa seitsemän minuuttia. Niiden pitää jäädä sisältä vähän pehmeiksi, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä sanon että kyllä ne kovatkin keksit tulee syötyä.

Enjoy!

Olen tässä muutamia viikkoja miettinyt, että haluaisin taas alkaa kirjoittaa blogia. En siksi että rakastaisin kirjoittamista, hellz no. Kirjoittaminen on minusta ihan kivaa ja se tulee jokseenkin luonnostaan, mutten ole sellainen ihminen joka on olemassa vain saadessaan kirjoittaa. Olen enemmän olemassa silloin kun katson oman Instagram-stoorini kahdeksannettatoista kertaa päivässä tai avaan kaljan. Rakastan niitä asioita tosi paljon enemmän kuin kirjoittamista fo shizzle. (En tiedä miksi ripottelen tänne tällaisia hellz ja shizzle -tyyppisiä juttuja. Ehkä siksi että pidän z-kirjaimesta ja sitä saa suomen kielessä käyttää ihan liian vähän? Enemmän zetaa sanon minä!) Haluaisin kuitenkin jatkaa kirjoittamista, koska maksan tästä nettisivusta muutaman kympin vuodessa ja haluaisin, että tänne jäisi jotakin talteen siitä, millaista elämä on kunakin hetkenä ollut.

No – mun piti ekana kirjoittaa jotakin Instagramista, koska se on mulle rakas (ks. edellinen), ja koska olen tehnyt silein etä tyhmästi olen kirjoittanut joskus pieni ikuisuus sitten blogiini jutun, jonka nimi on 23 hauskaa Instagram-nimeä, jossa olen pelkästään luetellut minusta hauskoja käyttäjänimiä, ja se on blogini luetuin juttu KOKO AJAN. Ja minua hävettää, koska kaikki nimet eivät enää ole minusta kovin hauskoja ja koska blogissani on myös oikeasti hauskoja juttuja, ja sitten ihminen toisensa jälkeen päätyy tänne lukemaan jotain dadaa siitä että “hihihi @tamankylanhomopoika ja @vitunviivi on muuten hauskoja instanikkejä” (en muuten silloin tiennyt yhtään keitä kumpikaan olivat).

Mutta sitten internetiin ilmestyikin kiinnostavaa julkista keskustelua vaikuttajan vaikuttamisvastuusta, ja koska teksteissä mainittiin Tokmannin pääruuukku ja minulla on se, alkoi minua pistää sydämestä. Puhun siis Vita Nuova -blogin Leea Hakkaraisen jutusta Mikseivät vaikuttajat vaikuta ja Emmi Nuorgamin erinomaisesta vastineesta siihen Miksi vaikuttajat vaikuttavat. Keskustelu kiteytyy siis siihen, että Hakkaraisen tekstin mukaan vaikuttajien pitäisi tehdä enemmän yhteiskunnallista vaikuttamista eikä keskittyä lifestyle-sisältöihin, kun taas Nuorgamin tekstissä yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja lifestyle eivät sulje toisiaan pois, ja hän on minusta oikeassa. Mutta minä kiteytän huonosti, joten olkaa hyvät ja lukekaa alkuperäiset tekstit älkääkä luottako minuun.

Jaksan harvoin ryhtyä näihin keskusteluihin, vaikka seuraankin niitä mielelläni, sillä ne uuvuttavat minua enkä halua joutua väittelykurimukseen. Ja vaikka minulla on Tokmannin ruukku, josta postasin someen ja josta ihmiset innostuivat, tiedän, ettei Vita Nuovan teksti ole varsinaisesti juuri minulle osoitettu. Silti koin sen hyökkäykseksi minua kohtaan – ja huomio: se johtuu siis minusta, ei tekstistä tai sen kirjoittajasta – koska koen jatkuvaa huonommuutta siitä, etten rummuta enempää yhteiskunnallisista asioista internetissä. Ja siksi haluan nyt kirjoittaa lyhyesti aiheesta. Elikkä tosissaan tämähän ei nyt varsinaisesti liity edellä linkkaamiini kirjoituksiin, vaan minuun buahahahhaaa mutta tämä onkin minun blogini joten saan tehdä täällä mitä haluan.

Okei apua nyt olen jo ihan että sos tästä tekstistä tulee aivan liian pitkä. Eikä välttämättä yhtään kiinnostava. Sortsut siitä!

Etualalla EELI Designin käsintehty Hemmo-ruukku, josta postaaminen aiheutti käsityöläiselle tilaustulvan. Takaoikealla Tokmannin naamaruukku, joka villitsi viherkasviharrastajat Facebookin Huonekasvit-ryhmässä.

Moni seuraajistani ehkä tietää, että olen koulutukseltani sosionomi ja toimittaja (molemmat amk). Olen tehnyt freelancer-kirjoittajana töitä pääasiassa naistenlehtiin, kaupunkikulttuurijulkaisuihin ja esimerkiksi nuortenlehti Demiin, josta erityisesti olen valtavan ylpeä. Viimeistään Demille kirjoittaessani nimittäin opin, että esimerkiksi tasa-arvoasioihin voi vaikuttaa ilman että kirjoittaa artikkelin tasa-arvosta. Annan esimerkin: Demissä käytettiin inklusiivista kieltä, jolla otettiin huomioon se, ettei jokainen lukija ole välttämättä naisoletettu, eikä jokaisella lukijalla ole välttämättä miesoletettua kumppania. Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hirveän pieneltä asialta, mutta sillä on valtava vaikutus. Jos opimme nuoresta asti, että tyttö- tai poikaystävää voi kutsua kumppaniksi tai puolisoksi, lakkaamme ehkä olettamasta, että jokaisella tytöllä on poikaystävä tai kiinnostumasta siitä, mitä sukupuolta kenenkin kumppani on, jollei se ole relevanttia (ja oikeasti, milloin se muka on?). Okei tämä kumppaniesimerkki on huono, koska minä tai Demi emme tietenkään myöskään oleta että kaikilla on kumppani, mutta ymmärrätte ehkä silti pointin.

Minun vaikuttajaprofiilini Instagramissa on viihdyttäjä. Olen päättänyt jo melko varhain, että haluan tehdä kaikesta somesisällöstäni mahdollisimman hauskaa. Sekin on mielestäni yhteiskunnallinen teko. Saan viikottain – varsinkin korona-aikana – palautetta seuraajiltani siitä, miten mukavaa on unohtaa arjen ankeus hetkeksi ja nauraa vaikkapa kuville minusta 12-vuotiaana (näytin nelikymppiseltä, tosin toisaalta kuka meistä ei olisi 90-luvulla näyttänyt. It was an unfortunate time for most of us). On tosi tärkeää, että vaikuttajat ottavat somessa kantaa, mutta koska kaikki on ihan vitun ankeaa ja raskasta, on myös tosi tärkeää, että välissä on aina jokin vitsi. Ja minä lupaan yrittää olla se vitsi.

Olen vitsien seassa silti kannustanut ihmisiä somessani esimerkiksi äänestämään. Olen linkannut tärkeitä adresseja ja kehottanut ihmisiä seuraamaan sellaisia tilejä, joissa puhutaan tärkeistä asioista, niistä mistä itsekin puhuisin jos osaisin ja jaksaisin tehdä sen hauskasti. Olen tehnyt tietoisen valinnan olla yleensä kuvaamatta liharuokia somessani, koska en halua kannustaa lihansyöntiin, vaikka olenkin sekasyöjä (en silti ole koskaan valehdellut ruokavaliostani). Olen tehnyt tietoisen valinnan kutsua somessa poikaystävääni sukupuolettomasti sussuksi poikaystävän sijaan. Olen tehnyt tietoisen valinnan innostua Tokmannin yhdeksän euron arvoisesta naamaruukusta ja Prisman viidentoista euron verkkareista, koska sellaisia me tavalliset ihmiset ostamme, ja sellaiset tuotteet ovat realistisesti monen ihmisen hankittavissa. Olen tehnyt tietoisen valinnan tehdä kaupallista yhteistyötä pääasiassa palvelujen, en tuotteiden kanssa. Teen näitä tietoisia valintoja joka ikinen päivä juuri siksi, että tämä on mielestäni yhteiskunnallista vaikuttamista. Ja samalla kuitenkin tunnen itseni ihan tosi huonoksi ihmiseksi, koska en ole pointtaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia kaikille seuraajilleni.

Tämä huonommuus on minussa sisäänrakennettua (ja itseaiheutettua). Uskon että se alkoi siitä, kun siirryin sosiaalialalta toimittajaksi. Sosiaalialalla tehdään hirveän tärkeää työtä: autetaan heikompia, tuetaan vähäosaisia, yritetään saada kaikki jaksamaan ja homma pyörimään. Mutta se ei ollut koskaan sellaista työtä mitä minä halusin tehdä. Myönnän auliisti, että olin pinnallinen ja halusin tehdä työkseni jotain coolimpaa, ja aloin opiskella toimittajaksi. Ajattelin silloin, että toimittajana kirjoittelen sitten diippejä juttuja koskettavista ihmiskohtaloista ja vaikutan sillä lailla yhteiskunnallisiin asioihin, tuomalla epäkohtia ihmisten tietoisuuteen. Mutta vahvuuteni olikin nokkelassa, humoristisessa tekstityylissä. Siksi sanonkin aina, että minusta piti tulla yhteiskunnallisesti merkittävien human interest -juttujen kirjoittaja, mutta sen sijaan aloin kirjoittaa vitsikkäitä deittineuvoja. Aluksi olin ihan että voi vittu, voiko tästäkään nyt olla ylpeä, mutta sitten tajusin, että totta munassa voi. Deittineuvot ovat ihan helvetin tärkeitä. Eri tavalla kuin esimerkiksi syrjäytyneen nuoren koskettava tarina, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Ne saattavat tarjota työkaluja jaksamiseen ja tuiki tärkeitä samaistumisen kokemuksia – ja ehkä hymyn silloin kun tuntuu, ettei jaksaisi nousta edes sängystä. Ja niissäkin voi käyttää sellaista kieltä tai kuvitusta, jotta esimerkiksi transihminen tai pyörätuolissa istuva lukija voi kokea tulleensa nähdyksi. Tällä tavalla minä yritän vaikuttaa joka päivä. Samalla kun kerron niitä vitsejä. Ja lisäksi olen tietenkin vajavainen ihminen enkä osaa ihan kaikkea ja jätän joskus jotakin tekemättä jos se tuntuu liian työläältä tai hankalalta tai pelottavalta.

Nyt minulta loppuu mehut enkä minä tiedä oliko tässä oikein mitään pointtia. Mutta ehkä halusin tällä sanoa, että vaikuttajan vastuun penääminen tuntuu ainakin minusta joskus tosi epäreilulta, kun tekee jo kaiken sen, mihin pystyy ilman, että menettää sitä, mitä haluaa tehdä. Lisäksi kaikenlainen vaatiminen on tosi kuormittavaa, etenkin tässä ajassa, jossa ihan tavallinen elämäkin tuntuu ihan helvetin raskaalta. Fo shizzle.

Järjestin viime viikolla vitsikeräyksen Nenäpäivän hyväksi. Keräsin vitsejä, julkaisin niitä instassa ja lupasin lahjoittaa jokaisesta hyvästä euron hyväntekeväisyyslippaaseen – ja kehotin toki myös muita tekemään niin. Sain lukuisia naurettavia vitsejä, ja sen jälkeen minulta on pyydelty, aneltu, suorastaan itku silmässä epätoivoisna vaadittu, että säästäisin vitsit jonnekin. Aika on tullut, behold all ye jokesters! Tässä ne nyt ovat (tästä puuttuu pari härskiä vitsiä jota en kehtaa julkaista omaa nimeäni kantavalla nettisivulla, mutta lohdutukseksi mukana myös muutama bonus, joita en instassa julkaissut):

Tykkään ajatella että laulan tässä peilikuvalleni Hansonin Mmmbopia ja sehän on aika hyvä biis- eikun vitsi.

Mikä on pienempi kuin sushi?
Ketthu.

Mitä japanilaisvanhempi sanoi lapselleen?
“Älä kiroile tai pestään sushi saippualla!”

Mitä sushi sanoi mehiläiselle?
”Wasabii”

Mikä on kirjolohen äidin nimi?
Pirjolohi.

Kuka on Maija Mehiläisen isä?
Faija Mehiläinen.

Mitä luuranko sanoo toiselle?
“Ai sinäkään et pysynyt nahoissasi!”

Where did Napoleon keep his armies?
In his sleevies.

Missä Rauni on?
On piilossa viidakon, suojassa temppelin Rauni on.

Mitä norsu sanoo toiselle ennen tappelua?
Nyt saat kärsiä!

Kumpi puoli kissasta on karvaisempi?
Ulkopuoli.

Miksi kutsutaan Omega 3 -yliannostusta?
Omegadethiksi.

Mitä nolla sanoi kasille?
”Kiva vyö.”

Mitä juusto sanoo katsoessaan itseään peilistä?
”Halloumi!”

Mitä Kimi Räikkösen vaimo sanoo, kun Kimi rymyää baarista kotiin puoliltaöin?
”Kimi, Kimi, Kimi – the man of the midnight.”

Kuka vetää lintujen AA-kerhoa?
Selvä pyy.

Kuka on matematiikan supersankari?
Seitse-Män.
(Tai sin costaja.)

Jos sulla on iso hauis ja olet fiksu, mikä olet?
Habanero.

Mitä puu tekee puukäsityötunnilla?
Hyllyy.

Kolme suomalaista meni metsään. Yhdellä oli kirves ja toisella saha. Mikä kolmannella oli?
Ientulehdus. Joka kolmannella suomalaisella on ientulehdus.

Miksi huutokauppakeisari syö pullaa sateessa?
Ei keliakia vaivaa.

Lääkäri ja hoitaja hoitivat potilasta. “Tunnetko pulssia?”, kysyi lääkäri. Hoitaja vastasi: “En, kuka hän on?”

Mitä Bob Dylan syö kuolinvuoteellaan?
Knock knock NAKIN on heaven’s door.

Mikä on Batman ranskaksi?
Le pakkomies.

Mitä ärrävikainen Jeesus sanoi ristillä?
Ei naulata!

Miksei Jeesuksella ollut paitaa kun hänet ristiinnaulittiin?
Koska rikoo on ristillä ruma.

Mitä kaksi peppua tekee puskassa?
Vakoilee.

Mitä eroa on nunnalla ja kahvipannulla?
Toinen on pannu.

Mitkä ovat Mikki Hiiren ulospäinsuuntautuneiden veljenpoikien nimet?
Ekstro-Mortti ja Ekstro-Vertti.

Mikä on hamsterin ja kanin yhdistelmä?
Kanisteri.

Mitä kommunistikissa sanoo?
Mao.

Mitkä ovat savolaiset lammasjuhlat?
Kilipailut.

Minkä jääkiekkopalkinnon saa nopeiten?
Stanley kipin kapin.

Mistä tietää että jääkaapissa on jääteetä?
Sen vaan icetea.

Miksi fazer ei voi perustaa jääkiekkojoukkuetta?
Koska ne tekee liikaa Omareita.

Millä lekuri kuuntelee mahan ääniä?
Vatsamelukuulokkeilla.

Miksei dinosaurukset taputa?
Ne on kuollu.

Rakas joulupukki. tahtoisin lahjaksi uuden perseen. Vanhassa on reikä.

Lopuksi haluan vielä lisätä loppukesästä itse keksimäni vitsin:
Jos laitat vapahtajan arkkuun, mitä sinulla on?
Jeesus kirstus.

Kiitos kaikille vitsejä lähettäneille ja lahjoittaneille! Ymmärtääkseni lippaaseen kertyi huimat 909 euroa (joista vain noin 37 oli minun)! Mahtavaa!

Doka- eiku lokakuun mietelause.

Ihan hyvä syy(skuu).

Saatana.

Kaupallinen yhteistyö Clarion Hotel Helsinki

Voi, mikä kirkassilmäinen hupakko olinkaan, kun 99 päivää sitten muutin tähän hotelliin. Sata päivää tuntui hirveän pitkältä ajalta – ja varsinkin koronakevään jälkeen sitä ajatteli, että “no sitten syyskuussahan kaikki on ihan toisin”.

Huoneeni muuttopäivänä 2.6.2020 / huoneeni 98 päivää myöhemmin.

Tämä on viimeinen kirjoitukseni #yearinclarion-yhteistyössä, joten on tilinpäätöksen aika: onko kaikki toisin? Mikä kaikki on muuttunut (minussa tai hotellissa) sadassa päivässä?

Turvallisuus

Ennen kuin tulin hotelliin, minua jännitti. Ajattelin, että on kyllä melko riskaabelia asua paikassa, jossa naapurit vaihtuvat jatkuvasti (vaikka yksi niistä onkin silloin tällöin Robin). Ja että siinä sitä sitten lääpitään samoja hissinnappuloita neljänsadan ERI ihmisen kanssa joka päivä. Huoleni kuitenkin haihtui nopeasti, sillä alkukesästä hotellissa oli vielä tosi rauhallista. Aamiaisella oli kanssani yleensä yhden käden sormilla laskettava määrä ihmisiä, ja aamiainen tarjoiltiin buffan sijasta valmiina pikku annoksina. Kun vierasmäärä alkoi kasvaa, hotelliin sijoitettiin käsidesiautomaatteja joka paikkaan (kirjaimellisesti joka paikkaan. Pelkästään matkalla aamupalalle voin desinfioida käteni neljästi). Ravintolan ja baarin asiakasmääriä on rajattu ja menut ovat joko paperiset eli poisheitettävät tai laminoidut eli desinfioitavat. Yleiset tilat, myös ne hissin nappulat, siivotaan tehostetusti, kahviautomaatin napit pyyhitään ja aamupalabuffetin ottimet vaihdetaan monta kertaa tunnissa, ja elokuun lopusta lähtien henkilökunnalla on jatkuvasti maskit päällä. (Ja ne kuulemma hymyilevät kovasti niiden alla, vaikkei se maskin läpi näy.)

Liikkuminen

Kevät koronoineenhan oli siis ihan perseestä muuten, mutta parasta iltakävelyaikaa. Kävin kahden ystäväni kanssa kävelyllä melkein päivittäin. Kun kesä tuli, muutin hotelliin ja maailma avautui kuin nupullaan ollut kukka, ei kävelyille enää ollut tarvetta yhtä usein. Sitä paitsi hotellillahan on kuntosali. Siksi voinkin ylpeästi kertoa että olen käynyt hotellin kuntosalilla karkeasti arvioiden noin viisi kertaa! Sehän on melkein joka toinen viikko, kun kolmeen kuukauteen suhteuttaa! Enkä ole ennen sitä käynyt neljään vuoteen kertaakaan! Että täytyy ihan nyt varoa ettei mene ylikuntoon. Itse asiassa onkin hyvä että muutan takaisin kotiin niin saa kroppa vähän levätä.

Minä muuttopäivänä / minä viime viikolla.

Ikkunanäkymä ekana päivänä / ikkunanäkymä tänään.

Omaisuus

Tulin hotelliin kutakuinkin kahden matkalaukun, yhden pahvilaatikon ja yhden Ikea-kassin kanssa. Olen kolmen kuukauden aikana ostanut kymmenen viherkasvia (hupsiiisss) ja niille ruukut – suurimman osan kirppikseltä, yhden maton, kahdet kengät, kaksi kukkamekkoa kirppikseltä (vain kaksi!! Olenkohan parantunut kukkamekkorohmuamisestani??), kaksi t-paitaa urheiluun ja viisi kestomaskia. Ai niin ja jallulasit (jotka ovat oikeasti kuulemma genever-lasit) kierrätyskeskuksesta, koska lupasimme ystäväni Einon kanssa vuosi sitten että hankimme sellaiset elokuuhun 2020 mennessä. Lisäksi hotellin aulassa on erään makrameetaiteilijan teoksia esillä, ja haaveilen hankkivani niistä yhden valtavan – mutta se saa odottaa vielä hetken, koska rakastan makrameetöitä niin tolkuttomasti että pelkään muuttuvani makrameematamiksi. Sellainen ryijyjutska on varmasti porttihuume makramee-madnessiin, ja pian minusta tulee yksi iso tasseli.

Syöminen

Hotellin ravintola ei ollut ensimmäisenä kuukautena auki ollenkaan (tosin se saattaa olla ihan hyvä juttu, sillä siellä on yhdessä annoksessa sellainen fermentoitu valkosipulimajoneesi, jota voisin mättää sellaisenaan litrakaupalla. Jos olisin saanut syödä sitä mielin määrin, verisuoneni olisivat varmaan sanoneet sopimuksen jo kahden kuukauden kohdalla irti). Aluksi jaksoin tehdä huoneessa jotain salaatteja, mutta hyvin pian minusta tuli jokaisen aterian ravintolassa syövä tai ravintolasta hakeva ihminen. Sittemmin katsoin tiliotettani ja siirryin kaupan valmisruokiin (Epic Foodsin take away -annokset, erityisesti falafel-fetapasta ja epic noodle bowl Jätkäsaaren K-Marketista ovat pelastaneet arkeni). Pitkään minulla ei ollut kokkaamista ikävä (paitsi keitettyjä perunoita. Niitä ei saa mistään take away -ravintolasta), mutta nyt fiilistelen jo kovasti kaikkea, mitä saan tehdä kotona ihan itse: ehkä joku ihana risotto, ja ah pinaattimunakas, ja pitäiskö tehdä uuniperunoita? Todellisuudessa jaksan tehdä varmaan öö voileivän.

Aamiaiseni ekalla viikolla (sortsu söhryt, kuvamatskua oli vain instastoryssa) / aamiaiseni tänään.

Nosturit (ja Eira-laiva) kesäkuussa / nosturit (ja Eiran poissaolo) tänään.

Tavat

Ensinnäkin: en tiedä osaanko enää keittää kahvia. En ole keittänyt kertaakaan kahvia hotellissa asumisen aikana. Toiseksi: normaalissa elämässä vältän hissin käyttämistä, mutta täällä olen valinnut rappuset vain kerran, kun Muita ihania -Tiinan tekemä aamukampatehtävä pakotti. Kotona asun katsokaas neljännessä kerroksessa, kyllä sinne jaksaa kävellä. Hotelliasuntoni on pikkuisen korkeammalla. Kolmanneksi: olen ottanut aamupala-asukuvan hotellissa melkein joka päivä ja luulen, että minun täytyy jatkaa sitä kotonakin. Mutta ehkä minun pitää perustaa sitä varten jokin Only Fans, koska JESS KOTONA EI ENÄÄ TARVII PUKEUTUA AAMIAISELLE AAAHHHH.

Mieliala

Minusta täällä on ollut tosi ihanaa koko ajan. Ja suurin kiitos siitä kuuluu Clarionin superkivalle henkilökunnalle. Oon ollut pääasiassa tosi onnellinen täällä koko kesän! Vaikka siis nyt tietenkin korpeaa niin maan pirusti että joutuu lähtemään, ja sekin lienee Clarionin syytä että KIITOS VAAN.

Ei vais. Kiitos oikeasti kaikesta! Tämä on ollut ihan paras kesäleiri. PUS!

Jos perheessäsi tai lähipiirissäsi on lapsia, joilla on omat puhelimet, haluan antaa vinkin: mene Whatsappiin ja klikkaa kaikki keskustelut näyttävän näkymän alalaidasta kohtaa “tila” (tai englanniksi “status”). Pääset todennäköisesti kiinni happoisimpaan somesisältöön maailmassa (happoisimpaan ilman että sen tekeminen on vaatinut yhtään happoa oikeasti).

Whatsapp-tila on kuin Instagram Story: sarja kuvia tai videoita, joihin voi piirtää tai kirjoittaa, ja jotka katoavat näkyvistä 24 tunnin kuluttua siitä kun ne on julkaistu. Tilat näkyvät Whatsapp-kontakteillesi. Empiirisen, pseudotieteellisen tutkimukseni mukaan Whatsapp-tilat ovat erityisesti alakouluikäisten lasten ja eläkeikäisten setä- ja tätihenkilöiden suosiossa, ja sisältö on sen mukaista: kiertokirjeitä (lähetä tämä kuva sun kaikille kontakteille), tehtäviä (lisää tähän kuvaan keltainen emoji), konformisuustestejä (laita tämä sun tilaan jos sinäkin vihaat koronaa/tykkäät pupuista/haluaisit olla Liesl sound of musicista) ja uhkavaatimuksia (jos et laita tätä kuvaa sun tilaan, jotakin kauheaa tapahtuu kuten esimerkiksi se että uhkailija näkee ettet laita sitä sun tilaan omg ihan kauheaa). Tilan nähneet ihmiset näkyvät tilan luojalle aikajärjestyksessä, joten monet tehtävätilat saattavat perustua myös eräänlaiseen kronologiseen hierarkiaan eli niiden katsojien järjestykseen (mitä ensimmäinen näkijä sinulle merkitsee / miten reagoisit, jos ensimmäinen näkijä kuolisi).

Ja jos lähipiirissäsi ei ole puhelimellisia lapsia – tai jos heidän tilansa sattuvat olemaan juuri tällä hetkellä tyhjät, huoli pois. Olen ottanut talteen koko liudan whatsapp-tiloja 10-vuotiaalta siskontytöltäni. (Seitsemänvuotias siskonpoikani sai juuri puhelimen ja on tehnyt tähän mennessä ehkä kolme tilaa. Yhdessä niistä oli sininen taustaväri ja teksti “MITÄ ASIAA”. Odottelen, jos häneltä alkaisi tulla kiinnostavampaa tilasisältöä.)

Katso ja ihastele:

Ethän halua, että kukaan luulee, että välität pupuista ALLE YHDEN PROSENTIN.

Klassinen tehtävätila, jolla voi kertoa kuuluvansa koronaa vihaavaan heimoon.

Ees 60 %. Mp.

Tilalla voi nähtävästi myös välttää koronaviruksen.

Tehtävätilat voivat sisältää hankalia haasteita. (Ks. myös seuraava kuva.)

Jouduin siskontyttäreni whatsapp-tilahaasteen uhriksi vain siksi, että satuin olemaan kolmas näkijä. Epää.

“Nään jos katot”. Uhkaavaa.

Toisinaan whatsapp-tiloista huomaa melko selkeästi, että ne ovat alakoululaisten tehtailemia.

Whatsapp-tilageimissä erotetaan jyvät akanoista ja kovikset nössöistä.

Tästä whatsapp-tilasta voimme oppia kolme asiaa: 1. laatu ei selkeästikään ole whatsapp-tilakuvia määrittävä tekijä. 2. 10-vuotiailla on tylsä elämä. 3. CC tarkoittaa “cute couple”.

Tartuin syöttiin ja lähetin siskontytölleni “juu”.

Minut saatiin heti nalkkiin, mutta onnistuin puhumaan tieni ulos uhkavaatimuksesta. (P.S. Hän vastasi 13.)

Parasta.

Tänään minä olen 37-vuotias.

Pidän joka vuosi syntymäpäivistäni ihan kohtuutonta meteliä, ja se aina ärsyttää ja huvittaa (ja varmaan myös säälittää) ihmisiä. Olen selittänyt tämän ennemminkin, mutta kerrataanpa lyhyesti: teen synttäreistäni “liian” ison numeron siksi, että juhliminen on hauskaa, ja siksi että pelkään etten ehkä koskaan saa isoja hääjuhlia tai lapsia, joiden synttäreitä saa jostain syystä hehkuttaa enemmän kuin aikuisten, ja siksi että työpaikkani (eli toiminimi Tiia Marietta Rantanen) ei järjestä pikkujouluja tai vuosijuhlia (paska esimies, aion mainita tästä seuraavassa kehityskeskustelussa). Synttärijuhlat ovat siis ikään kuin ainoat merkkipäivät, mitä elämässäni on, ja siksi otan niistä kaiken ilon irti – ja vähän enemmänkin.

Tykkään juhlia myös siksi, että elämä on yleisesti ottaen aika ankeaa (varsinkin tänä vuonna, hellooo 2020) ja iloa pitää riipiä sieltä, mistä pystyy. Minulla piti olla viikonloppuna synttärijuhlat täällä hotellissa, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi peruutin ne. En ole siitä pahoillani, koska turvallisuus on tärkeämpää kuin minun juhlani (tosin minun juhlani ovat kyllä heti kakkosena prioriteettilistalla), mutta juhlat kyllä auttaisivat siihen, ettei synttäriankeus hiipisi mieleen.

Synttäriankeus on se, joka sanoo että ei helvetti Timpsi, taas yksi vuosi meni etkä ole saanut elämässäsi mitään aikaan. Et ole saavuttanut mitään etkä jättänyt minkäänlaista jälkeä tähän maailmaan. Se sanoo myös, että hei sinä olet nyt jo 37-vuotias etkä vieläkään osaa tehdä risottoa / sanonut pasille töissä että keitä itse kahvisi / mennyt sinne italian kurssille / saanut lapsia / ole innostunut keramiikasta tai joogasta tai jostakin mistä kaikki muut ikäisesi ovat kyllä ihan mehuissaan.

Mutta saavutuksia kyllä on, kun vaan vähän miettii. Siksi listaan ne nyt tähän (niin ei tarvitse sitten miettiä).

Saavutuksiani:

• olen vuonna 2013 lanseerannut termin ”pidän minään” ja tiedän ainakin kaksi ihmistä, jotka käyttävät sitä vielä tänäkin päivänä, myös silloin kun en itse ole paikalla

• olen keksinyt vitsin (mitä sulla on, kun laitat vapahtajan arkkuun? Jeesus kirstus), jonka ovat virallisesti hyväksyneet kaikki asianosaiset tahot (uskonnon opettaja, lähetystyöntekijä, kirkon työntekijä, pappi ja myös oppositio eli perinteinen satanisti)

• olen tehnyt lyhyen mutta mieleenpainuvan mallin uran (käsimallina kauneusmessuilla 2014)

• olen onnistunut opettamaan siskonpojalleni hänen elämänsä tärkeimmän oppitunnin: ihmiset, jotka eivät kerro muille uniaan, pärjäävät elämässä

• olen juonut Nosturin backstagella Fintelligensin kaljat jäämättä kiinni vuonna 2001 – mutta tunnustanut rikokseni Iso-H:lle 18 vuotta myöhemmin

• olen istuttanut hallitsemattoman ruumispelkoni todistettavasti ainakin kuuteen ihmiseen muistuttamalla ihmisiä lähes joka kerta luonnonvesien äärellä siitä, että tuollakin on varmasti ruumis

• olen muodostanut kultin Sami Kurosen temppari-iltanuotion kaulakoruvalinnan ympärille.

Että onhan siinä jo ihan mukavasti.

P.S. Kuvat otti Eino Nurmisto.

Elokuu on jalokuu.

Kaupallinen yhteistyö: Clarion Helsinki

Kuusikymmentäkuusi päivää hotellieloa takana! Lähes paholaisen numeron saavuttamisen kunniaksi tässä liuta eniten saamiani kysymyksiä hotelliasumiseen liittyen. Niin ja vastaukset niihin myös.

Klo 19:54. Rantanen istuu taas lattialla ilman housuja.

Miltä on tuntunut?

Yllättävän normaalilta! Hotellihuone tuntuu ihan kodilta ja elo on sellaista tavallista. Aika on mennyt hirveän nopeasti, ja vaikka aluksi ajattelin, että sata päivää on sopivan lyhyt aika asua hotellissa, voisin helposti jatkaa toiset sata päivää. Että jos olette sieltä Clarionista kuulolla niin I’M YOUR GIRL.

Siis öö miksi asut hotellissa?

Minut valittiin Clarionin ja Ping Helsingin #yearinclarion-vaikuttajakampanjaan. Se sisältää sen, että asun hotellissa ilmaiseksi, ja vastineeksi teen sisältöjä aiheesta kanaviini. Raha ei vaihda omistajaa. Kamppis alkoi viime vuonna sillä, että Joonas Pesonen muutti hotelliin vuodeksi. Tänä vuonna vuosi on jaettu useamman vaikuttajan kesken, ja kukin meistä asuu hotellissa sata päivää kerrallaan. Tai siis krhm minä ajattelin asua täällä lopun ikääni moiiiiii.

Miten hotelli hyötyy yhteistyöstä?

Hotelli saa näkyvyyttä (ja toivottavasti asiakkaita) minun sisältöjeni kautta. Annan myös arvokasta ensi käden palautetta palvelujen toimivuudesta asukkaan näkökulmasta. Lisäksi henkilökunta saa nauttia turvonneesta naamastani joka aamu aamupalalla: priceless.

Saatko syödä ilmaiseksi hotellissa?

Aamiainen kuuluu diiliin, ja saan hotellin ravintoloista 50 prosentin alennuksen. Huoneessani on tavalliseen hotellihuoneeseen verrattuna poikkeuksellisesti jääkaappi ja mikroaaltouuni (ja vedenkeitin, joka kuuluu tavallisestikin varusteluun), joten jotakin voi huoneessa myös kokkailla. Voi syödä esim voileipiä ja suosikkiruokaani sipsejä.

Mitä kaipaat eniten kotoa?

Uunia, keittiön tasoja ja vetolaatikoita (huoneessa ei ole yhtään vetolaatikkoa ja säilytystilaa on melko niukasti). Joskus kaipaan myös imuria (joskus = silloin, kun olen kaatanut esimerkiksi kahvinpurut lattialle).

Saatko tuoda hotelliin vieraita?

Saan! Kun minulla on yövieras, ilmoitan respaan, ja saan halutessani hänelle kylpytakin tai lisää pyyhkeitä. Aamupalalle ilmoitetaan myös, jotta ne tietävät, kuinka monta syöjää aamulla on. Saan asua hotellissa kuin kotonani – mutta hotellin sääntöjä kunnioittaen. En voi (enkä myöskään halua) järjestää juhlia huoneessani tai kutsua yöksi niin monta ihmistä, etteivät ne mahdu kanssani samaan sänkyyn (challenge accepted).

Mikä on parasta? Mikä tyhmintä?

Parasta on ihan vaan se että saa asua hotellissa. Ja se, että on koko huoneen korkuiset ikkunat, joista näkyy maailman kauneimmat nosturit, joihin en kyllästy koskaan. Ja se ettei tarvitse pestä itse pyykkiä. Ja se että on ilmastointi. Tyhmintä on kylppärin lavuaarissa tiskaaminen.

Oletko kyllästynyt johonkin asiaan hotellissa?

Vilkkaina päivinä ruuhka ja esimerkiksi hissin odottaminen kyllästyttää. Hotellimusa on kiinnostanut mua alusta asti ja oon kysellyt paljon siitä, mistä se tulee ja miten se vaihdetaan. Se ei vielä kyllästytä, mutta olen jo oppinut muutaman kappaleen sanat ulkoa! Henkilökunta kuulemma kyllästyy siihen aika nopeasti :D

Käytkö usein kotona?

En. Luulen, että kodissani asuva vuokralainen saattaisi säikähtää.

Miten sun pyykit pestään?

Hotellissa on pesulapalvelu, joka on ihan luksusta! Jätän respaan kassillisen likaisia vaatteita, ja saan pestyt ja silitetyt vaatteet takaisin viikattuina ja henkareille laskostettuina. Se on itse asiassa niin luksusta, että minusta tuntuu joka kerta, etten ansaitse sitä. Mutta sitten vedän jalkaani silitetyt alushousut ja olen ihan että I’M WORTH IT.

Onko kiusallista laittaa pyykkiin alusvaatteet?

On. Ihan helvetin kiusallista. Mutta piilotan ne aina muiden vaatteiden alle ja toivon etteivät ne huomaa niitä. Tai siis että huomaavat sen verran että pesevät ne. Ja sen verran että silittävät ne. Mutta etteivät sillä tavalla huomaa huomaa niitä niin kuin oikein huomatakseen. Luulen että olen onnistunut.

Kerro jotain huonoja puolia tai asioita joihin olet pettynyt?

Se harmittaa, että aina kun mun pitäisi pyytää jotain (esim roskisten tyhjennys tai lisää pyyhkeitä), tunnen itseni ihan ääliöksi. Että ihan kuin olisin jokin liikoja vaativa asiakas. Ehkä se liittyy siihen, etten koe ansaitsevani tätä. Ehkä minun pitää vuorata itseni niillä silitetyillä pikkuhousuilla ja hokea I’M WORTH IT. Moni on myös hehkuttanut hotellin tyynyjä, mutta ne ovat minun makuuni liian muhkeita LOLLLL tämä on nyt juuri hyvä esimerkki siitä että tuntee itsensä ääliöksi. “MINULLA ON LIIAN IHANA TYYNY” onpa vaikeaa elämä.

Onko yksinäistä?

Ei ollenkaan! Tämä on sosiaalisempaa asumista kuin omassa kotitalossani, jossa ihmiset tervehtivät toisiaan huomaamattomalla nyökkäyksellä ja vain silloin kun on pakko. Henkilökunta on tosi mukavaa, joten aina on joku, kenen kanssa jutella. Lisäksi suurin osa vieraista on lomalla ja siksi jokseenkin hövelillä tuulella. Ihmiset juttelevat hississä, saunassa ja aamiaissalissa enemmän kuin normaalissa kerrostalossa (tosin juttelut ovat aina melko samanlaisia: “mitenköhän nää ikkunat pestään” toistuu tosi monessa keskustelussa). Toisaalta taas viihdyn varsin hyvin yksin huoneessani, vain minä ja satisf- eikun öö maisemat.

Mikä on yllättänyt eniten?

En ollut tullut ajatelleeksi, että hotellissa ei voi feikata tehokkuutta mitenkään. Jos jokin päivä on sellainen, että tekee vaan mieli sluibailla, voi tavallisessa kodissa laittaa pyykit koneeseen tai astianpesukoneen päälle tai viedä roskat, jotta tulisi sellainen tehokkuuden illuusio ja saisi lorvia menemään hyvällä omallatunnolla. Hotellihuoneessa ei ole sellaista. Täytyy vaan lorvia ja sietää oma laiskuus.

Onko hotellielämä vastannut odotuksia?

Jostakin syystä odotin, että respassa kytättäisiin mun menemisiä ja tulemisia. Että niillä olisi siinä jokin vihko, johon ne merkkaisivat että “klo 3.23. Rantanen saapui juuri kotiin. Horjahti hissiaulassa. Neljäs kerta tällä viikolla.” ja “klo 11.05. Rantasta ei ole aamiaisella näkynyt. Syö varmaan taas huoneessa sipsejä aamupalaksi.” Mutta tietääkseni sellaista vihkoa ei ole (tai sitten ne piilottelevat sitä tosi hyvin). Kerran olen kyllä saanut kommentin “Joonasta ei ikinä näkynyt öisin yhtä paljon kuin sinua”.

Onko koti-ikävä?

Ei tipan tippaa. Oikeastaan päinvastoin. Normaalioloissa rakastan omaa kotiani, mutta nyt se on ajatuksissani muuttunut nuhjuiseksi ja pimeäksi kuolemanloukoksi, johon en haluaisi palata mistään hinnasta.

MP hotelliaamiaisesta?

Sen kirkkain hohto on himmennyt, mutta on kieltämättä edelleen kivaa ettei tarvitse miettiä aamuisin, mitä laittaisi, ja valinnanvaraa on silti. Mulla on tällä hetkellä puurokausi menossa, mutta vielä viikko sitten söin joka aamu kurkku-juustosämpylän ja soijajugun pähkinöillä (ja joskus syön sipsiä huoneessa).

End of faq. Kiitos!