Olen tässä muutamia viikkoja miettinyt, että haluaisin taas alkaa kirjoittaa blogia. En siksi että rakastaisin kirjoittamista, hellz no. Kirjoittaminen on minusta ihan kivaa ja se tulee jokseenkin luonnostaan, mutten ole sellainen ihminen joka on olemassa vain saadessaan kirjoittaa. Olen enemmän olemassa silloin kun katson oman Instagram-stoorini kahdeksannettatoista kertaa päivässä tai avaan kaljan. Rakastan niitä asioita tosi paljon enemmän kuin kirjoittamista fo shizzle. (En tiedä miksi ripottelen tänne tällaisia hellz ja shizzle -tyyppisiä juttuja. Ehkä siksi että pidän z-kirjaimesta ja sitä saa suomen kielessä käyttää ihan liian vähän? Enemmän zetaa sanon minä!) Haluaisin kuitenkin jatkaa kirjoittamista, koska maksan tästä nettisivusta muutaman kympin vuodessa ja haluaisin, että tänne jäisi jotakin talteen siitä, millaista elämä on kunakin hetkenä ollut.
No – mun piti ekana kirjoittaa jotakin Instagramista, koska se on mulle rakas (ks. edellinen), ja koska olen tehnyt silein etä tyhmästi olen kirjoittanut joskus pieni ikuisuus sitten blogiini jutun, jonka nimi on 23 hauskaa Instagram-nimeä, jossa olen pelkästään luetellut minusta hauskoja käyttäjänimiä, ja se on blogini luetuin juttu KOKO AJAN. Ja minua hävettää, koska kaikki nimet eivät enää ole minusta kovin hauskoja ja koska blogissani on myös oikeasti hauskoja juttuja, ja sitten ihminen toisensa jälkeen päätyy tänne lukemaan jotain dadaa siitä että “hihihi @tamankylanhomopoika ja @vitunviivi on muuten hauskoja instanikkejä” (en muuten silloin tiennyt yhtään keitä kumpikaan olivat).
Mutta sitten internetiin ilmestyikin kiinnostavaa julkista keskustelua vaikuttajan vaikuttamisvastuusta, ja koska teksteissä mainittiin Tokmannin pääruuukku ja minulla on se, alkoi minua pistää sydämestä. Puhun siis Vita Nuova -blogin Leea Hakkaraisen jutusta Mikseivät vaikuttajat vaikuta ja Emmi Nuorgamin erinomaisesta vastineesta siihen Miksi vaikuttajat vaikuttavat. Keskustelu kiteytyy siis siihen, että Hakkaraisen tekstin mukaan vaikuttajien pitäisi tehdä enemmän yhteiskunnallista vaikuttamista eikä keskittyä lifestyle-sisältöihin, kun taas Nuorgamin tekstissä yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja lifestyle eivät sulje toisiaan pois, ja hän on minusta oikeassa. Mutta minä kiteytän huonosti, joten olkaa hyvät ja lukekaa alkuperäiset tekstit älkääkä luottako minuun.
Jaksan harvoin ryhtyä näihin keskusteluihin, vaikka seuraankin niitä mielelläni, sillä ne uuvuttavat minua enkä halua joutua väittelykurimukseen. Ja vaikka minulla on Tokmannin ruukku, josta postasin someen ja josta ihmiset innostuivat, tiedän, ettei Vita Nuovan teksti ole varsinaisesti juuri minulle osoitettu. Silti koin sen hyökkäykseksi minua kohtaan – ja huomio: se johtuu siis minusta, ei tekstistä tai sen kirjoittajasta – koska koen jatkuvaa huonommuutta siitä, etten rummuta enempää yhteiskunnallisista asioista internetissä. Ja siksi haluan nyt kirjoittaa lyhyesti aiheesta. Elikkä tosissaan tämähän ei nyt varsinaisesti liity edellä linkkaamiini kirjoituksiin, vaan minuun buahahahhaaa mutta tämä onkin minun blogini joten saan tehdä täällä mitä haluan.
Okei apua nyt olen jo ihan että sos tästä tekstistä tulee aivan liian pitkä. Eikä välttämättä yhtään kiinnostava. Sortsut siitä!
Etualalla EELI Designin käsintehty Hemmo-ruukku, josta postaaminen aiheutti käsityöläiselle tilaustulvan. Takaoikealla Tokmannin naamaruukku, joka villitsi viherkasviharrastajat Facebookin Huonekasvit-ryhmässä.
Moni seuraajistani ehkä tietää, että olen koulutukseltani sosionomi ja toimittaja (molemmat amk). Olen tehnyt freelancer-kirjoittajana töitä pääasiassa naistenlehtiin, kaupunkikulttuurijulkaisuihin ja esimerkiksi nuortenlehti Demiin, josta erityisesti olen valtavan ylpeä. Viimeistään Demille kirjoittaessani nimittäin opin, että esimerkiksi tasa-arvoasioihin voi vaikuttaa ilman että kirjoittaa artikkelin tasa-arvosta. Annan esimerkin: Demissä käytettiin inklusiivista kieltä, jolla otettiin huomioon se, ettei jokainen lukija ole välttämättä naisoletettu, eikä jokaisella lukijalla ole välttämättä miesoletettua kumppania. Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hirveän pieneltä asialta, mutta sillä on valtava vaikutus. Jos opimme nuoresta asti, että tyttö- tai poikaystävää voi kutsua kumppaniksi tai puolisoksi, lakkaamme ehkä olettamasta, että jokaisella tytöllä on poikaystävä tai kiinnostumasta siitä, mitä sukupuolta kenenkin kumppani on, jollei se ole relevanttia (ja oikeasti, milloin se muka on?). Okei tämä kumppaniesimerkki on huono, koska minä tai Demi emme tietenkään myöskään oleta että kaikilla on kumppani, mutta ymmärrätte ehkä silti pointin.
Minun vaikuttajaprofiilini Instagramissa on viihdyttäjä. Olen päättänyt jo melko varhain, että haluan tehdä kaikesta somesisällöstäni mahdollisimman hauskaa. Sekin on mielestäni yhteiskunnallinen teko. Saan viikottain – varsinkin korona-aikana – palautetta seuraajiltani siitä, miten mukavaa on unohtaa arjen ankeus hetkeksi ja nauraa vaikkapa kuville minusta 12-vuotiaana (näytin nelikymppiseltä, tosin toisaalta kuka meistä ei olisi 90-luvulla näyttänyt. It was an unfortunate time for most of us). On tosi tärkeää, että vaikuttajat ottavat somessa kantaa, mutta koska kaikki on ihan vitun ankeaa ja raskasta, on myös tosi tärkeää, että välissä on aina jokin vitsi. Ja minä lupaan yrittää olla se vitsi.
Olen vitsien seassa silti kannustanut ihmisiä somessani esimerkiksi äänestämään. Olen linkannut tärkeitä adresseja ja kehottanut ihmisiä seuraamaan sellaisia tilejä, joissa puhutaan tärkeistä asioista, niistä mistä itsekin puhuisin jos osaisin ja jaksaisin tehdä sen hauskasti. Olen tehnyt tietoisen valinnan olla yleensä kuvaamatta liharuokia somessani, koska en halua kannustaa lihansyöntiin, vaikka olenkin sekasyöjä (en silti ole koskaan valehdellut ruokavaliostani). Olen tehnyt tietoisen valinnan kutsua somessa poikaystävääni sukupuolettomasti sussuksi poikaystävän sijaan. Olen tehnyt tietoisen valinnan innostua Tokmannin yhdeksän euron arvoisesta naamaruukusta ja Prisman viidentoista euron verkkareista, koska sellaisia me tavalliset ihmiset ostamme, ja sellaiset tuotteet ovat realistisesti monen ihmisen hankittavissa. Olen tehnyt tietoisen valinnan tehdä kaupallista yhteistyötä pääasiassa palvelujen, en tuotteiden kanssa. Teen näitä tietoisia valintoja joka ikinen päivä juuri siksi, että tämä on mielestäni yhteiskunnallista vaikuttamista. Ja samalla kuitenkin tunnen itseni ihan tosi huonoksi ihmiseksi, koska en ole pointtaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia kaikille seuraajilleni.
Tämä huonommuus on minussa sisäänrakennettua (ja itseaiheutettua). Uskon että se alkoi siitä, kun siirryin sosiaalialalta toimittajaksi. Sosiaalialalla tehdään hirveän tärkeää työtä: autetaan heikompia, tuetaan vähäosaisia, yritetään saada kaikki jaksamaan ja homma pyörimään. Mutta se ei ollut koskaan sellaista työtä mitä minä halusin tehdä. Myönnän auliisti, että olin pinnallinen ja halusin tehdä työkseni jotain coolimpaa, ja aloin opiskella toimittajaksi. Ajattelin silloin, että toimittajana kirjoittelen sitten diippejä juttuja koskettavista ihmiskohtaloista ja vaikutan sillä lailla yhteiskunnallisiin asioihin, tuomalla epäkohtia ihmisten tietoisuuteen. Mutta vahvuuteni olikin nokkelassa, humoristisessa tekstityylissä. Siksi sanonkin aina, että minusta piti tulla yhteiskunnallisesti merkittävien human interest -juttujen kirjoittaja, mutta sen sijaan aloin kirjoittaa vitsikkäitä deittineuvoja. Aluksi olin ihan että voi vittu, voiko tästäkään nyt olla ylpeä, mutta sitten tajusin, että totta munassa voi. Deittineuvot ovat ihan helvetin tärkeitä. Eri tavalla kuin esimerkiksi syrjäytyneen nuoren koskettava tarina, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Ne saattavat tarjota työkaluja jaksamiseen ja tuiki tärkeitä samaistumisen kokemuksia – ja ehkä hymyn silloin kun tuntuu, ettei jaksaisi nousta edes sängystä. Ja niissäkin voi käyttää sellaista kieltä tai kuvitusta, jotta esimerkiksi transihminen tai pyörätuolissa istuva lukija voi kokea tulleensa nähdyksi. Tällä tavalla minä yritän vaikuttaa joka päivä. Samalla kun kerron niitä vitsejä. Ja lisäksi olen tietenkin vajavainen ihminen enkä osaa ihan kaikkea ja jätän joskus jotakin tekemättä jos se tuntuu liian työläältä tai hankalalta tai pelottavalta.
Nyt minulta loppuu mehut enkä minä tiedä oliko tässä oikein mitään pointtia. Mutta ehkä halusin tällä sanoa, että vaikuttajan vastuun penääminen tuntuu ainakin minusta joskus tosi epäreilulta, kun tekee jo kaiken sen, mihin pystyy ilman, että menettää sitä, mitä haluaa tehdä. Lisäksi kaikenlainen vaatiminen on tosi kuormittavaa, etenkin tässä ajassa, jossa ihan tavallinen elämäkin tuntuu ihan helvetin raskaalta. Fo shizzle.
